De Profundis
Tiedän, että moni ajattelee mielessään, että olisi jo hyvä kuolla, sillä haudan povessa saa vihdoin levätä. Kun arki on niin ankara tai sitten niin mitäänsanomatonta.
He eivät sanoisi noin jos tietäisivät mikä toisella puolella odottaa. Ikiaikaiset aavistukset helvetin olemassaolosta kertovat jotakin niistä kauhuista, jotka tulevat kuoleman jälkeen. Kuolemassa ei ole mitään rauhaa, vain maailmankaikkeuden sydämen polttava tuli ja kiehuvat virrat. Haudan poven kylmä kosteus nävertävine matoineen olisi parempi kohtalo kuin se mikä aina tapahtuu.
Kadotuksen kamalat demonit!
Taivasta ei ole sillä tämä epätäydellinen Maa on se Paratiisi, jonne kaikki kilvoittelevat päästäkseen helvetistä. Tämä maailma. Tämä arki. Parempaa ei ole.
Pidä siitä siis kiinni kaikin voimin, janoten pitkää ikää ja täytä vuotesi ilolla. Kyllä jälleen tulee se aika, jota et halua! Voin taata sen.
Rakas sieluni, laitan tätä muistiin sinua varten, että kun jälleen tulee lihan aika, et sitä niin halveksuisi, ja pysyisit poissa sieltä mikä ei sinua voi miellyttää. Ehkä tämä varoituksen sana selviää jossakin syvällä sisälläsi kaiken sen kiirastulen läpi, jonka kautta sinun on vielä mentävä.
Olen jo liian kauan vältellyt totuutta. Olen leijaillut aineettomana haamuna lähimmäisteni elämissä. Seisonut heidän hautakiviensä äärellä, kun en ole saanut aikaiseksi mennä kohtalon vaatimaa tietä valotunneliin ja helvettiin.
Sitä toivoo, että jokin ihme tapahtuisi. Että Kristus tai jokin muu Pelastaja tulisi ja auttaisi, vetäisi toivottomat sielut jonnekin sanoin kuvaamattomaan paikkaan. Mutta ei sellaista tule! Ei tule,ei.
Välitila: hajuton, mauton, pehmustettu. Kirottu tila elämän ja kuoleman välissä. Sen luonne on petollinen: tarpeeksi kauan aikaa varjona kierrettyään kenen tahansa henki alkaa haluta jonkinlaisia voimakkaampia aistihavaintoja ja helvetin kärsimyksetkin alkavat vaikuttaa viehättäviltä. Sitten jonakin kaukaisena päivänä, kun maailmassa ei ole jäljellä enää ketään, jonka tuntisi, kun kaikki kuihtuvat ja kuolevat, kirottu sielu juoksee kirkuen pitkin taivaanselkää kohti kadotuksen lieskoja.
Herra armahda?
Ei armahdeta!
Mikä siinä Helvetissä on sitten niin kamalaa? Monikin asia.
Siellä ihminen menettää itsensä ja sekoittuu muiden sielujen kanssa. Eläinten ja ihmisten sielut yhtyvät. Hyönteisten henget loikkivat kuin hullut heinäsirkat. Valitus ja voihke on kammottavaa.
Se on täydellinen vastakohta välitilalle, jossa ollaan täysin yksin. Välitilassa jokainen henki on toinen toiselleen käsittämätön mutiseva varjo, josta ei saa otetta. Helvetissä jokainen on alasti ja kuka tahansa saattaa tulla sisääsi ja ottaa mukaansa mitä tahansa. Persoonallisuus häviää.
Tämän lisäksi on kipu, joka säkenöi kaikkien inhimillisten aistien kautta kovana ja raikkaana. Yhdessä hetkessä sitä on humaltunut kivusta ja toisessa potee järkyttävää krapulaa, joka olikin ehkä jonkun toisen alun perin. Aika venyy. Mieli pyörii ja voi pahoin.
Sitten ovat ne liekit ja kirkkaus. Ne hivelevät sielun pintaa ensin kevyesti kuorien, sitten raastaen ja silpoen. Jokainen ajatus erotetaan toisistaan ja kärvennetään yksitellen muodottomaksi. Kaikki mitä ihminen on, hävitetään.
…ja sittenkin jotakin säilyy. Jokin alkukantainen elämänvoima sinnittelee paljaana kaiken kärsimyksen keskipisteessä, vaikka menettääkin hahmonsa, luonteensa.
Sittenkin sitä vielä koetellaan, kun valojen demonit iskevät. Ne muokkaavat sieluista uusia ja lisäävät niihin kummallisia osia:
Tuolta otetaan pala kovakuoriaisen sielusta.
Puristetaan laavavirtojen välissä.
Ja yksi kolmasosaa ihmistä…
Porataan miljoona kertaa liekillä, hitaasti, hitaaaaaaaasti…
…ja loput jonkin demonin selkänahasta.
Poljetaan hehkuvilla kavioilla…
Loputtomalta tuntuvan ajan kokeillaan erilaisia yhdistelmiä, jotka vääntävät mieltä hulluuteen asti. Kuvittele, että tätä jatkuu, ei vain sata tai tuhat maista vuotta, vaan miljoonia ja miljardeja aiooneja. Kuvittele, että kipu ei koskaan menetä tuoreuttaan, vaan halki aikojen sen kosketus on yhtä kammottava.
Universumi on lopultakin varsin vastenmielinen paikka. Se perustuu kivulle ja kuolemalle. Koko maailmankaikkeus pyörii ikuisen taistelun kaaoksessa. Kärsimyksen tasapaino vallitsee.
Ah, hetki lihassa, aineellisessa muodossa on etuoikeus! Toivottavasti seuraavassa elämässäsi, rakas sieluni, synnyt aikaan ja paikkaan, josta ei enää tarvitse palata, jossa on opittu huiputtamaan kuoleman pyhää lakia! Ikuinen elämä lihassa. Mikä haave!
Tällä hetkellä varsin katkera haave, kun harhailen päämäärättä varjojen mailla. Minä pelkään astua Helvettiin. Kukapa ei pelkäisi? Tiedän, että pitkitän vain välttämätöntä pysyttelemällä elävien maailman rajapinnalla kuin vapaassa pudotuksessa loputtoman pitkän hirsipuunnarun jatkeena.
En vain saa aikaiseksi ottaa viimeistä askelta...
En millään haluaisi...
En…
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti