Kaniikki Alwar Hammerin ilmestys
Uhkea metsänvihreä sikari paloi papin kädessä. Se suitsusi savua laivakappeliin, murheellisia haamukuvia. Pienen pikarin sisällä kiehui Belialin viskiä, joka oli keitetty toisella puolella kaukana avaruuden tyhjyydessä, jonkin kalpean asteroidin kupeella.
Hän tuijotti hytin venttiilistä näkyvää maisemaa: öljymäisenä vellovia lyijyaaltoja ja mustahehkuista horisonttia. Hän oli näkevinään sen alati muuttuvassa pintakuviossa piinattujen kasvojen kuvia, helvetin kuumuudessa värjyvien sielujen armottomia tuskia. Mieli raskaana kuin yliavaruudellisen meren omituisena vääntelehtivä materia. Yläkansilta kuuluva lohduton kirkuminen ja kaapparien julmat huudot olivat todellakin muuttaneet sen kuoleman mereksi.
Hän kohotti savupilven halki pikarinsa ja siemaisi sen loppumattomalta vaikuttavasta nestemäärästä tulisen ryypyn. Sitten kivettyi uudelleen patsaaksi. Vain hänen suuret silmänsä liikkuivat, otsa rypistyi ja maailma kaikkosi etäisyyteen.
Monta miestä oli kuollut hänen käsivarsilleen. Kaniikki Alwar Hammer tunsi hyvin viimeisen henkäyksen, jonka kuoleva henkäisi ja mustelmat, jotka jäivät hänen ranteisiinsa elämään takertuvista käsistä.
Kuninkaallinen viidenkymmenen tykin fregatti H.M.S. Belicoso oli kyntänyt ylisenavaruuden kolmannessa meressä, kun sadan viidenkymmenen tykin Pirunkynsi-niminen kaappari oli syöksynyt sumupilvien keskeltä kuin tuhon enkeli. Yllätys oli ollut täydellinen ja mitä armottomin. Kaappari oli antanut molemmat laidalliset yövuorossa olleelle fregatille ennen kuin se oli ehtinyt soittaa edes hälytystä. Kapteeni oli menehtynyt heti. Ensimmäinen upseeri oli ottanut komennon sillä aikaa, kun Pirunkynsi kiersi fregattia entraushaat jo valmiina. Belicoso oli ehtinyt laukaista kuulasateen vain kerran, kun kaappari oli heittänyt köytensä ja vetänyt molemmat alukset yhteen, kylkikylkeen. Verenhimoinen joukkue oli tulvinut Belicoson kannelle. Vain muutama epätoivoinen kamppailun hetki ja se oli vallattu.
Pastori Hammer, kolminkertaisesti pyhän synodin kaniikki, oli vetäytynyt hyttiinsä odottamaan kohtaloaan. Nyt hän kumosi viskiä kurkkuunsa ja imi pyhiä savuja siunatusta sikaristaan.
Kunnia armottomalle Luojalle ja hänen kaikkein armollisimmalle kuninkaalleen, ihmisyyden puolustajalle! Pelasta meidät epäuskoisilta sekasikiöiltä. Luomakunnan irvikuvilta. Hän ajatteli.
Päällystö oli kaiketi jo heitetty lyijyaaltoihin, kohti kadotusta. Pastori Hammerin ei vielä ollut tarvinnut seurata mukana. Hän oli kuitenkin ihmisten palvelija ja salaisuuksien kantaja. Synodin miehiin ei kajottu helposti. Mutta kaapparin kapteeni oli perin jumalaton mies ja odottaa sopi, että papin kohtalo oli sama kuin hänen laivatovereidensakin. Ikuiseen hämärään. Nytkin hän tunsi meren kutsun kuin jäytävän luuvalon, joka oli ylisenmeren kulkijoiden alituisena vaivana. Jos sitä jäi kuuntelemaan liian kauaksi aikaa, tuntui kuin sydän olisi halunnut repeytyä irti rinnasta, kuin sielu olisi yrittänyt valua jalkapohjien läpi meren tutkimattomiin syvyyksiin…
Käytävästä kuului askelia.
Ovi aukeni, kirskahti ja kaapparikapteeni astui sisään juovuksissa. Horjahteli epämääräisesti hämärässä laivakappelissa. Piraattikapteeni oli vääräsäärinen äijä, jonka mustuneita kasvoja koristi loputon arpien kuvakudos. Silmät olivat viinasta sameat. Hän katsoi ivallisesti alttaria, joka kohosi kultaisena paatena huoneen perällä.
Alttarille lankeava valo tanssi sen pyörteisellä pinnalla kuten kuunsäteet öisen meren mainingeilla. Paaden keskustassa eli musta varjo, johon oli vangittu ylisenmeren tummaa vettä. Se imi kaiken valon itseensä ja näytti välillä kuplivan. Se oli Silmä, joka näki kaiken, elämän musta lähde, portti toiseen todellisuuteen, jota mitkään sanat eivät voineet tavoittaa.
Ryöväri horjahteli alttarin juurelle ja ojensi kätensä koskettaakseen paaden pintaa, mutta ei sittenkään tohtinut sitä tehdä. Edelleen horjahdellen hän kääntyi pastori Hammerin puoleen ja sanoi vinosti hymyillen: ”Sanokaapa minulle, te suurten syvyyksien palvelija, kuinka miehen tulisi kohdata nuo lyijyaallot, kuinka kadota meren viileään poveen?”
Pappi ei vastannut, vaan katsoi ryöväriä silmiin.
Kaapparikapteeni astui muutaman askeleen ympäri pientä temppeliä, katseli sen kultaisia seinätauluja ja muutamaa jalokivin koristettua ikonia, jotka leijuivat alttarin ympärillä hentoina perhosina. Jälleen joku kiljaisi ja katosi hyisiin aaltoihin.
Kapteenin silmät alkoivat hehkua ilkikurisesti ja hänen äänensä narisi kuin ruosteinen verenpunaiseksi hapettunut ovensarana: ”Kuule kuinka miehet pelkäävät lopussa luopua elämästään. Miten on teidän laitanne, hyvä saarnamies?”
Seuraavaksi kaappari tuli hyvin lähelle pastori Hammeria ja kuiskasi hänen korvaansa hengitys höyryten harvinaisille ja kitkerille yrteille ja väkevälle viinalle: ”Minä olen kuolema itse. Valmista itsesi sillä sinä et elä kolmannen hetken yli. Sinä saat viedä terveiset herralle. Mitä tulee kurjaan uskontoosi, voin kertoa, että sinä et vielä tiedä niin kuin tietää tulee, ikuisen ihmisyyden Pastori.”
Hän kohotti kivisen nyrkkinsä ja iski pappia ohimolle, hieman silmän yläpuolelle. Pimeys saapui ja Alwar Hammer katosi tyhjään uneen.
Kauhistuttava kipu viilsi rintaa, kun hän virkosi. Hän yritti nousta ylös, mutta ei voinut liikahtaa tuumaakaan. Voimavaikutus oli sitonut hänet liikkumattomaksi. Hän saattoi vain karjaista kivun ulos pehmeästä suustaan.
Hän avasi silmänsä.
Hän oli laivan kannella, suuren mesaanimaston juurella. Yliavaruuden taivas pyörteili ylhäällä punaisena ja oli täynnä myrskynsilmiä ja juoksevia pilviä ja energian liikettä. Laivan ympärillä laajalle levittyvä voimaverhojen pidättämä suuri ilmakupla värisi kalpeana hiukkastuulien paineessa. Meren ja taivaan välistä mustana leimuavaa horisonttia ei nähnyt, epämuotoisten ryövärien muuri oli hänen ympärillään, ja heidän kätensä olivat täynnä erilaisia teräaseita, polttorautoja ja tulipistooleita.
Eräs julmannäköinen mies, jolla oli leveät norsunkorvat ja liki huomaamaton suu, oli kumartuneena hänen edessään ja katseli veristä puukkoaan kiihkeän jumaloivasti. Hän virnisti ohuilla huulillaan ja viilsi uudelleen.
Pappi kirkaisi.
Ryövärien ja murhaajien muurista kuului hyväksyvää mutinaa ja pilkkahuutoja.
Pastori Hammer oli sidottu knaapin päähän istuvaan asentoon pienellä voimageneraattorilla, joka oli isketty kaularankaan, korvan taakse. Se sihisi ja naksahteli vaimeasti kilpaa hänen kärsimystensä kanssa. Se esti kaikki papin liikkeet ja teki hänen lihaksistaan kovat ja yhteen asentoon jännittyneet. Hän oli kuin palanen savea, jota saattoi leikata ja muokata taiteilijan tarkoitusperien ja mielikuvituksellisten viettien mukaan.
”Aargh”, hän urahti, kun jälleen jonkin viheliäisen murhamiehen teräase kaivautui hänen lihaansa.
Ryövärit kirjoittivat viestejä maailman toiselle puolelle. He kirjoittivat saastaisia nimiään miehen rintaan ja kaiversivat kirouksensa kuin parhaimmalle pergamentille. Verinoro sumensi Alwar Hammerin oikean silmän, kun löyhkäävä hornanhenki iski talttansa hänen otsalleen. Klik, klak, klik, klak – ja kohta rienaava symboli koristi hänen korkeaa otsaansa. Jokin toinen raateli hänen vasenta pohjettaan, kolmas raaputti jotakin yksityiskohtaista viestiä papin selkärangan niveliin.
Olkapäähän poltettiin viiltävää kipua tuottaen kaapparikapteeni Elohim Patrokselaisen merkkiä, suurta piikkistä fallosta, joka vapisi Luojattaren kahdeksankymmenen rinnan välissä kuin kiemurtava käärme. Luojattaren täyteläisiä rintoja pureksi ja imi epämääräinen joukko ryöväreitä ja piruja.
Lopulta pastori Hammer ei tuntenut enää muuta kuin säkenöivää kipua, joka peitti kuumana mattona hänen raadellun kehonsa.
Sitten yhtäkkiä häneen ei enää kajottu.
Hänen kasvonsa pyyhittiin viileällä rievulla ja hänen suuhunsa kaadettiin väkevää juomaa, joka pisteli hänen kieltään, poltti hänen kurkkuaan ja vatsaan asti ehdittyä tuntui räjähtävän. Hänen kehonsa sähköistyi ja kivun turruttama mieli kirkastui selkeäksi. Voimageneraattori repäistiin irti. Syvälle kaularankaan ulottuva reikä jäi kirvelemään ikävästi. Muita hänen lihaansa kirjailtuja merkkejä hän ei juurikaan tuntenut. Kaapparikapteenin myrkkyliemi oli pessyt ne puhtaaksi kivusta.
Elohim Patrokselainen ärjäisi ryöväreilleen: ”Ja te kapiset kulkukoirat antakaa tietä, väistykää pastorin edestä”.
Kapteenin sormet venyivät auki pitkiksi siimoiksi, jotka piiskasivat ryövärien muuriin aukon. Ryövärit ulisivat, kun heitä iskettiin. Veri roiskui monen värisinä pisaroina. Joku oli liian hidas ja sen seurauksena muodoton pää tipahti kumahtaen pääkannen lattialankuille. Vielä kerran kapteeni heilautti kättään, jonka sormet kiemurtelivat kuin seepian lonkerot ja pyyhkäisi epäonnisen irrotettuine päineen laidan yli mereen.
Ryövärien takaa paljastuneesta aukosta Hammer näki merelle kaartuvan ulokkeen. Hänet laitettaisiin kävelemään lankulle.
Lyijyaaltoja, synkkiä kuvioita. Nyt olisi hänen aikansa kohdata meren syli. Hän huomasi olevansa utelias näkemään, mitä toisella puolella todella oli. Hän oli palvellut jo pitkään suurta Ihmisyyttä. Ihminen itse oli Jumala. Ikuisuus jatkui muistikalliossa ja Tiellä, ei jossakin mielikuvituksellisessa taivaassa. Kuolema oli kaikitenkin tyhjyyttä ja olemattomuutta. Kuitenkin, mikään ei ollut varmaa. Näinä viimeisinä hetkinään hän yritti hapuilla mystiikan toiselle puolelle. Kaapparikapteenin karheat sanat ”…et tiedä vielä niin kuin tulisi tietää…” saapuivat kummittelemaan vapisevan tajunnan rajoilta.
Pappi huokasi. Mitäpä paatunut ryöväri mistään mitään tiesi?
Pastori Hammer nyökkäsi kapteenille ja kohotti suljetun nyrkkinsä taivasta kohti, avasi kätensä ja käänsi rystyspuolen ensin muita kohden ja sitten itseään kohti. Hänen sormistaan erkani viisi liekkiä, jotka hajaantuivat lukuisiksi pieniksi kipunoiksi ja ajelehtivat tähtipölypilvenä ryöväreiden päälle. Vaikka heidän ihmisyytensä olikin tärvelty ja muokattu omituisiin muotoihin, ehkä joku silti vastaanotti siunauksen ja koki hetken inhimillisyyden hehkua, kun toinen kieltäytyi ja hänen pimeytensä jatkuisi entistä pimeämpänä. He olivat kirottua väkeä toiselta puolelta, normaaliavaruuden syntisestä maailmasta.
Sitten hän otti muutaman vakaan askeleen, katsoi taakseen ja näki Belicoson murjotun olemuksen. Sen repaleiset purjeet tosin alkoivat jo keriytyä paikoilleen, niiden suuret repeämät kuroutua kiinni nahkamaisiksi siivekkeiksi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin laiva ei olisi vaihtanut omistajaa. Belicoson kansipalkit ja jyhkeät reunalaudat vääntyilivät narahdellen, ja mistä räjähdys oli vienyt kaiken mennessään, sinne kasvoi uusia rakenteita. Kohta H.M.S. Belicoso olisi niin kuin se oli aina ollutkin: suuri ja kaunis kuninkaanlaiva, joka kynti ikuisia taivaidenmeriä ja sai kaihoisan ilon nousemaan jokaisen rintaan, joka näki sen jalot muodot.
Rautainen kosketus veti pastori Hammerin ajatukset takaisin käsillä olevaan tilanteeseen, kun kapteenin käsi kiertyi hänen yläruumiinsa ympäri.
”No, pappi teillä oli aikanne mennä itse! Nyt te menette ilman kunniaa minun heittämänäni. Häpeä verhotkoon teidän muistonne!”, kaapparikapteeni Elohim Patrokselainen karjaisi ja tönäisi papin rampilta alas.
Odotus ja valtaisa mysteerin kohtaaminen täytti hänen sielunsa ihmeen omaisella valaistuksella. Niiden muutaman sekunnin aikana, kun hän putosi rampilta maailmankaikkeuksia erottavan meren pintakalvolle, ja kuuli jumalattoman kaapparimiehistön villin kiljunnan, hän toivotti tervetulleeksi kuoleman olemattomuuden.
***
Alwar Hammer putosi vasten meren kasvoja. Pinnan alla purjealusten köleihin ahdetut sielut kitisivät kuin satojen fasaanien yhtäaikainen lohduton kirkuna. Sitten meren tervainen aine tunkeutui hänen korvakäytäviinsä polttaen ne kuuroiksi. Se nuoli runnellun lihan merkkejä, liuotti kaiken veren synkkiin virtoihin. Keuhkot täyttyivät kirvelevällä hapolla. Pastori tunsi kuin kiirastulen poltteen, joka repeytyi lihan läpi hänen sydämeensä, sielunpohjaan saakka ja huuhtoi kaiken kivun pois: tiedon, totuuden ja harhan.
Saapui ajaton olotila ja loputon virtojen liike. Pinnan yläpuolinen punainen taivas oli vain heikko ja häipyvä loimotus nestemäisen materian läpi. Hän vajosi syvemmälle jonkin voimakkaan virran viemänä.
Vallitsi hiljainen tietoisuuden tila…
Vihdoin hän tajusi, että hän oli edelleen olemassa. Eikä kuollut? Hän tutki ympäröivää kaikkeutta verkkaisesti huomioita tehden. Etäisenä kaikuna hänen mielensä perukoilta nousi katkelmia hymneistä, joita ei vielä ollut täysin pyyhitty pois. Hän täyttyi ihmetyksellä.
Hän oli!
Meri muuttui pimeäksi ja valottomaksi, mutta jollakin tavalla hän aisti mitä hänen ympärillään oli. Hän havaitsi pyörteiden muodon ja voiman. Meressä kellui myös muita sieluja! Ne vaikuttivat olevan suurten tuskien alaisina toisin kuin pappi, joka tuntui rangaistuksensa jo kärsineen. Oliot liikkuivat kovaa vauhtia eri suuntiin öljyisten pyörteiden kurimuksessa. Joistakin niistä hän näki vain lyhyitä välähdyksiä.
Sitten Belicoson laivalääkärin hahmo tempoili jostakin hänen eteensä kammottavissa tuskan kouristuksissa. Alwar säpsähti. Miehen kasvot olivat vääntyneet hirvittäviin kivun uurteisiin ja hänen suunsa tuntui huutavan loputonta äänetöntä kauhua.
Hetken kuluttua hän kohtasi ensimmäisen pursimiehen, jota hän oli pitänyt sylissään ja jolle oli suonut viimeisen voitelun juuri ennen aluksen valtaamista. Mustat silmät tuijottivat tyhjyyteen, kivettyneinä näkyyn, jota kukaan muu ei voinut havaita. Kylki oli auki ja hänen sisäelimensä roikkuivat kuin meriheinä, sydän liikahteli avonaisessa rinnassa mustuneena korallieläimenä.
Lopulta hän saapui lauhkeaan kerrokseen, jossa oli yksinäistä ja autiota. Hän alkoi nähdä sielunsa rajat sisältäpäin: lasipallon seinät olivat yhtäkkiä muuttuneet näkyviksi. Hän oli tyhjä ja hän koki olevansa kokonainen. Kaikki oli alussa, mutta tuo puhtaan tietämättömyyden hetki, suloinen mahdollisuuksien olotila loppui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Hän muisti jälleen kaiken. Se oli ollut hänen oma sielunsa, joka oli vetänyt häntä puoleensa yhä alaspäin ja syvemmälle. Hän täydellistyi, kun meren yläpuolinen sielunosa yhdistyi alapuoliseen, virtojen ikuisessa sylissä kelluvaan ytimeensä. Kupla täyttyi valolla, joka ajoi pimeyttä kauemmas ja kävi niin voimakkaaksi, että lasi hajosi ja hän itse muuttui kaikkein kirkkainta valoa kirkkaammaksi hehkuksi.
***
Hän makasi kedolla eetteriruumiissa: pyöreä helmiäishohteinen kappale, sileä ja karvaton. Hänen päällään kasvoi tuuheaa sammalta ja jokin köynnös oli kiertynyt lempeästi kehon ympäri. Hän oli alasti ja yhtä kedon kaikkien kasvien kanssa. Kaukana ylhäällä välkkyi ylisenmeren pohja, kapea kalvo, joka erotti maailmankaikkeudet toisistaan.
Hän tiesi, että oli saapunut ikuiseen eetterimaailmaan, josta oli aina ollut lähtöisin. Josta kaikki muut kaikkeudet olivat lähtöisin. Maailmoista ensimmäiseen. Hänen silmänsä olivat auki ja ne näkivät kaukaisuuteen. Hänen henkensä tuntui ylettyvän kaikkeuksien ääriin saakka.
Ikuinen oleminen vailla loppua…
Lukemattomat maailmat elämineen ja kohtaloineen…
Syntymät yhä uudelleen ja uudelleen erilaisiin lainalaisuuksiin…
Pastori Alwar Hammer, joka hän oli ollut aiemmin, alkoi kadota, sekoittua muihin muistihahmoihin…
…Niihin, joissa hän oli vaeltanut äkkipikaisena hirviönä jonkin kuuman planeetan titaaniviidakoissa runnellen kaikkea vastaan tulevaa…
…Ja siihen suuren auringon hahmoon, joka oli räjähtäessään järisyttänyt maailmankaikkeuden rakennetta sokaisevana leimahduksena…
…Ja muihin muotoihin, joita hänellä oli ollut lukematon määrä, mutta täällä kaikki yhtyi…
Tämä oli siis loppu? Oleminen vailla loppua? Ikuinen, täydellinen hiljaisuus… Alwar Hammer tuntui vielä kuiskaavan jostakin sielun syvyydestä. Hän ei todellakaan ollut muistanut, mikä oli todellisuuden oikea tila, tiennyt niin kuin olisi tullut tietää.
Sitten laskeutui liikkumattomuus. Tietoisuus hidastui olemiseksi. Kaikki mitä hän aisti, oli hän itse… Kaikki pysähtyi… hänen mielensä jähmettyi jääksi…
…Arvet!
Hän kantoi edelleen arpia, jotka kaapparialuksen miehistö oli Alwar Hammerin lihaan kaivertanut. Mielen teräksinen hiljaisuus vavahti: oli omituista, että pahanteko ylettyi tänne asti?
Merkit kiemurtelivat hitaasti tietoisuuden pinnalla, niiden olemassaolo oli jotakin häiritsevää ja hänen perimmäiseen olemukseensa kuulumatonta. Niiden merkitys ei avautunut hänelle. Ne olivat kolkkoja kasvannaisia, jotka hymisivät hiljalleen omituisia virsiä kaikkeuden hallitsijalle.
Hän ei tuntenut sitä, jolle virret laulettiin eikä ymmärtänyt kieltä, jolla ne lausuttiin.
Kun kaikki ylimaalliset mekanismit alkoivat toimia, häntä alkoi yhä enemmän kiehtoa tämä arvoitus. Uteliaisuus voimistui ja karkotti ajattomuuden hämähäkinseitit hänen eräästä liki merkityksettömästä sielunelimestään: mielestä.
Viimeisimmän elämän harha eli vielä heikkona kaikuna hänen tietoisuutensa massiivisella pinnalla ja veistetyt arvet sykkivät uuden liikkeen kannustamina. Hän oli ollut pastori ja pyhä mietiskelijä. Rakkaus totuuteen ja polulla kulkemiseen elähdyttivät vieläkin jollakin kaukaisella tavalla hänen ylivertaista jumalankaltaista olemustaan. Alwar Hammer sai jälleen tulla esiin tajunnan syvyydestä.
”Kohti kultaista kaupunki siis”, hän tuntui kysyvän itseltään.
Hänen täydellinen geometrinen muotonsa värisi maassa kuin kuoriutuva muna. Köynnökset katkesivat sen ympäriltä ja hän nousi värjyen taivaalle.
***
Hän kiiruhti suurella kedolla, jota leveät joet halkoivat. Ne vuosivat elohopeisena välkkyvältä taivaalta suurina ryöppyävinä putouksina, mustina sormina, jotka porautuivat maahan muodostaen kaivoja, joista virrat alkoivat. Jokien rantapenkereet olivat matalia hedelmättömiä laaksoja, joiden hiekka oli halkeillut kuin kuuman autiomaan pinta. Kauempana rannoista, kuivien vyöhykkeiden välittömässä läheisyydessä kedot kasvoivat runsaina vihantaa heinää. Silloin tällöin nurmelle soljui verenkaltaista paksua ainetta punertavina vaahtolauttoina, kun tulvavuoksi jostakin näkymättömästä syystä paisui yli uomien. Jäljelle jäi mustuneita ruumiita, mikä mistäkin maailmankaikkeuden kolkasta kotoisin ja monen muotoisina. ”Nuoria sieluja”, Alwar kuiskasi. Paikoitellen ruumiita oli keräytynyt jokien mutkiin kuin liikkumattomia ajopuita; välillä katkenneet olennot liikehtivät kouristuksissa.
Arolla ei näkynyt eläimiä tai koneita. Arolle kärsivät sielut eivät voineet tulla, sillä mikään alhainen ei liikkunut tuossa vihreyden maisemassa. Vain Alwar kuin tuuli, joka liikutti kedon kasveja, sai kulkea esteettömästi. Runnellut sielut saattoivat sekaisissa mielissään vain toivoa, että virta veisi ne joskus tuliseen kaupunkiin ja puutarhoihin, joista ne saattaisivat päästä uudelleen olemisen alkuun.
Alwar sen sijaan kiirehti kohti kaikkeuden ydintä, suurta kultaista kaupunkia ja tutki maastoa kuin taivaalta lankeava ukkoskuuro. Hän oli miljoona vesipisaraa, jotka poukkoilivat puiden oksilta ja kärsivien olentojen harteilta. Hän ei havainnut ainoatakaan itsensä kaltaista suurta voimavaikutusta matkansa varrella. Minne kaikki jumalatkin olivat kadonneet?
***
Alwar lensi pyhää kaupunkia rajoittavaan synkkään havumetsään, jonka takaa näytti kimmeltävän sokaiseva kirkkaus. Säteet puhkoivat utuisia valokiiloja metsän hämärään. Kaste kimalteli vankkarunkoisten kuusien alaoksilla. Kannoilla kasvoi suurilakkisia sieniä, joita lihanväriset, turpeat madot järsivät pitkillä hampaillaan. Osa sienistä levitti ympärilleen utua, maailmankaikkeuksien itiöitä, jotka kieppuivat kohti hehkuvaa valoa. Hän leijui rauhallisesti metsän halki ja kuuli katkeavien oksien rasahduksia. Hieman kauempana jokin olio piti aavemaista ujellusta. Hän kohtasi lopultakin toisia jumalia.
Hän saapui pienelle aukiolle, jolle oli kerääntynyt kymmenkunta oliota. Muutama niistä oli ikivanhoja – ehkä vanhempia kuin ensimmäiset maailmat – toiset olivat vähempiarvoisia ja jälkeenpäin ilmestyneitä. Vanhempien hahmot olivat tiivistyneet muutamiin täydellisiin geometrisiin muotoihin. Nuoremmilla oli vielä epäpuhtauksia eetterikehoissaan: omituisia raajoja ja elimiä. Ilma väreili matalasta puheesta, jolla alemmat olennot keskustelivat.
”Kysymys säilyy edelleen. Onko vaivan arvoista ottaa vastaan haaste ja liittyä häneen…”, sanoi ilmassa väreilevä kolmihaarainen olio. Sen lankamaiset eetteriulokkeet napsuivat kuin pienet ruoskat ja aiheuttivat sen omintakeisen äänen. ”Käsittääkseni, kaikki olemme heränneet varsin uudenlaiseen ja outoon tilanteeseen. On käyty hiljainen sota, ja entinen järjestys on muuttunut. Valtias on vaihtunut. Uusi kuningas julistaa uutta lakia. On siis herännyt kysymys onko vaivan arvoista liittyä häneen vai olla liittymättä”.
Alwar lennähti korkean kelon oksanhankaan ja yritti miettiä moniulotteisia ajatuksiaan. Maailmoissa metsästetään sieluja, ja arpia isketään jumalien kylkiin! Ja täällä kumarretaan uutta valtiasta…
Yksi olioista lähestyi. Se oli ilmassa liikkuva häivähdys, joka poukkoili oksien lomassa. Varjo keskellä tyhjää taivasta väreili alati muuttuvana tummana pyörteenä. Sen tajunta oli niin laaja ja sen välittämät merkitykset niin monimutkaisia, että niistä oli vaikeaa erottaa minkäänlaista käsitettävyyttä. Silti sitä kalvoi uteliaisuus.
Alwar nousi sijaltaan. Hän oli päättänyt mennä kaupunkiin sisälle. Myös nimetön pyörrehenki oli kuunnellut tarpeeksi kolmihaaraista olentoa ja ilmaisi halunsa liittyä seuraan. Se laskeutui Alwarin ympärille ja sitoutui hänen pinnalleen niin kuin iho on kiinni lihasten päällä. Yhdessä he suuntasivat kohti metsänrajaa ja kaupunkia.
Kaupunki sijaitsi loivareunaisen kattilalaakson keskellä ja hehkui kuin aurinko. Ylhäällä laaksoa ympäröi synkkä havumetsä, kaikkeuden ikuinen yöpuoli, jonka rajalla Alwar ja Nimetön tarkastelivat alla avautuvaa maisemaa.
Laakso oli kedolta alkunsa saavien suurten jokien halkoma, valomeressä kylpevä puutarhamosaiikki. Pääuomat laskivat mustina viiruina kaupungin porteista sisälle. Lukuisia pienempiä puroja näytti purkautuvan myös ulospäin kaupungista. Niistä erkani kanavia kaikkialle puutarhaan: muodostui pieniä omintakeisia saaria, äärettömästi tilkkutäkkimäistä runsautta. Laakson kokoa oli vaikea arvioida, se tuntui taipuvan ikuisesti kohti keskellä leimuavaa kaupunkia, ja jokainen saari muodosti itsessään oman maailmankaikkeutensa.
Virtojen reunoilla kulki hohtavilla mukulakivillä päällystettyjä teitä. Niillä tungeksi kaiken muotoisia olioita. Ruuhka vaikutti lisääntyvän kaiken aikaa, kun riutuneita olioita ryömi ja mateli ylös joista. Niiltä puuttui raajoja. Niiltä puuttui kaikenlaisia olennaisia osia.
Alwar ja Nimetön leijuivat hitaasti alaspäin spiraalimaisella radalla. Laakso levittäytyi heidän ympärillään hedelmällisenä ja elämästä täynnään olevana alueena, maailmankaikkeuksien sykkivänä kohtuna, kaiken olevaisen ensimmäisenä vertauskuvana.
Kohtuna, joka kouristelee ja jonka seinämät valuvat verta, Alwar mietti.
Kasvillisuuden siimeksistä monet utuiset silmäparit seurasivat kateellisina Alwarin ja hänen seuralaisensa rohkeata kulkua. Puutarha saattoi olla petollinen paikka ja se vietteli helposti vähäpätöisempiä olentoja lumouksen valtaan, jota eivät saattaneet enää koskaan särkeä. Joskus heistä tuli puutarhan osia, varjoja valojen keskelle. Niiden silmiä kirveli kirkkaus, joka noista kahdesta ikivanhasta hengestä hehkui – se kun oli sukua itse kaupungin pyhälle tulelle. Niiden kirottu olemassaolo oli kärsimystä: ne elivät kaiken täyttymyksen keskuksessa voimatta edes katsoa kaupunkiin päin. Ja silti tuli korvensi niitä jatkuvasti ja lakkaamatta.
Piru parat, Alwar pohti.
Lähempää kaupunki oli useampana selvästi toisistaan erottuvana tulipatsaana roihuava rakennelma. Liekehtivät kupolit hehkuivat huikaisevassa korkeudessa kaikkeuden sydämen kirkasta valoa. Ne leijuivat kaupungin yllä kuin suurten planeettojen kuvajaiset tai maailmankaikkeuksien kuvat.
Alwar ja Nimetön olento odottivat erään tulenpyörteenä hehkuvan kaupunginportin kynnyksellä katsellen ohi kulkevia haaskioita. Eräs peikkomainen neliraajainen nisäkäs veti perässään irti leikattua päätään, se vaikutti olevan kiinni vain muutaman erikoisen kestävän hermosäikeen varassa. Ohi kulki myös palava lintu, joka huusi lohduttomasti. Ja vuoren kokoinen hirviö, joka talloi muita alleen. Sen alle jäänyt tunnistamaton lihamöykky yritti edelleen liikkua eteenpäin, mutta hajosi nopeasti kappaleiksi toisten kavioiden, tassujen ja kynsien kävellessä sen yli.
Portti oli yhtä korkea kuin kymmenen katedraalia ja sen keskeltä virtasi kuohuva musta joki. Kaupungin keskellä joet upposivat synkkiin luolamaisiin kuiluihin, jotka johtivat puhdistumisen uuniin, mukanaan kaikkein alhaisimpia olentoja. Sieltä kuului hirvittävää kirkumista kynnykselle asti. Katua pitkin vaeltavat muukalaiset kävivät sisään elävänä virtana, joka kohisi ja äänteli kuin jokin omituinen höyrykone tai tuhansien urkujen yhtäaikainen melu. Myös Alwar ja Nimetön liittyivät olioiden virtaan, tosin ajelehtien mukavasti sen yllä ja vältellen vuoren kokoista hirviötä. Katu vei kohti kaupungin kaikkein pyhintä ja värisevää kaiken lävistävää ääntä, joka alkoi voimistua mitä lähemmäs he kaupungin keskustaa pääsivät.
Maailmankaikkeuden ydin on meluisa paikka.
Kaupungin sisällä kanavat oli reunustettu pylväillä, jotka kiemurtelivat käärmemäisinä tulenkielinä. Keskustaa kohden ne pitenivät yhä korkeammiksi ja muodostivat pylväsympyrän, jonka päässä, kaukana ylhäällä kaikkein pyhin hehkui sokaisevaa valkeutta. Kirkkaus oli hahmotonta ja käsittämätöntä. Alhaalta kuiluista kohosi tummia utupilviä ja mustaa savua, jotka kiemurtelivat kilpaa valkeuden kanssa ja estivät suoran yhteyden kaikkein pyhimpään.
Kuinka paljon savua saattoikaan nousta aineettomista, kärventyvistä sieluista, Alwar ihmetteli. Muisti aina ihmetelleensä.
Valo on ennallaan, savua ehkä enemmän kuin ennen, mutta melu ja väenpaljous, kiire… Mihin maailmankaikkeudella tuntuu olevan näin kiire?
Liekkipylväiden kupeilta erkani jatkuvasti punahehkuisia palloja, jotka kaappasivat olioita kaduilta, ja leijuivat epämääräisillä radoillaan kaikkein pyhimpään. Sellainen nielaisi myös Alwarin ja Nimettömän olion sisäänsä. Pallo poukkoili näennäisesti vailla erityistä suuntaa, väisteli lukuisia toisia plasmakuplia, tanssi ilmassa niiden kanssa viettelevästi ja lopulta katosi näkyvistä muhkeiden pilvien taakse.
Kaikkein pyhin oli kuin suuri amfiteatteri, jonka katsomossa punahehkuiset pallot purskahtelivat laavaryöppyinä oksentaen kantamansa olennot satunnaisesti jo paikalla olevien päälle. Katsomo vaikutti laajenevan laidattomana äärettömyyksiin saakka. Jossain kaukaisuudessa massiivinen pilviseinämä vaikutti rajaavan kaikkein pyhimmän rajatonta tilaa. Katsomo oli täynnä. Erikoiset olennot röyhtäilivät ahtaudessa. Välillä tuuli viskoi pilvistä suuria tuhkahiutaleita ja nokea yleisön päälle.
Keskellä, alttarilla, metafyysisten linssien polttopisteessä oli mustana massana ja salamanleimahduksina liikehtivä valtava Ilmestys. Se säteili varjoja ja valoja pilvien ympäröimään tilaan. Se leijui alttarin ja koko kaikkein pyhimmän yllä ja peitti kaukaisuudessa pilviharsojen välitse väreilevän maailmankaikkeuksien kupolikaton. Olennolla oli lukematon määrä erilaisia kasvoja ja muotoja, joita se otti ja vaihtoi kuten maailmat vaihtavat vuodenaikoja. Sen olomuodot heijastelivat kolossaalisena peilinä sen yleisön monimuotoisuutta. Se vaikutti olevan kaikkea yhtä aikaa. Sitä oli miellyttävää katsella ja suloista kuunnella.
Tosin se ei itse puhunut. Sen ympärillä leijui omituisia pieniä olentoja, jotka huutelivat ympäriinsä narisevalla äänellä. Ne lensivät ilman siipiä. Yksi sellainen tuli kuiskimaan Alwarin vierelle. Se oli pyöreähkö piikikäs siilimäinen olio. Sen turpa oli kapea ja sillä oli useita teräviä hammasrivistöjä. Sen suusta roikkui tulipunainen kaksihaarainen kieli, jolla se nuoleskeli huuliaan ja silmiään lakkaamatta. Ilmestys säteili tahtoaan pienten olioiden kautta ympäri kaikkeutta kuin surullinen lyhty.
”Hän on Entropia!”, siiliolento haukahti.
”Hän on Kadotus!”, jostakin singahti toinen siiliolio.
”Hän on itse Jumala!”, kolmas kiisi alttarin takaa ja jatkoi papattaen matkaansa Ilmestystä ympäröivällä kiertoradalla.
”Nämä ovat Jumalan uudet kasvot”, sähisi siili hänen korvansa juuressa.
Koko piikikäs kuoro kähisi: ”Vanhat kasvot ovat pesty puhtaaksi, ja lian alta ovat paljastuneet ihastuttavat piirteet. Luomakunnan huuto on kuultu! Vanha on meidät hylännyt! Iloitkaa!”
Äänet kuhisivat ja kuiskivat ympärillä valtaisana merenä: ”Hän sanoi: Sinä teit meistä itsesi kaltaisia, mutta me emme voi olla Sinun kaltaisiasi. Me emme halua olla Sinun kaltaisiasi. Vapauta meidät tiedosta. Me tarvitsemme kadotuksen mahtia ja voimia, jotka Sinä olet hävittänyt tosi-kaikkeudesta.”
Nyt itse alttarin Ilmestyskin voihkaisi sydäntä särkevästi. Se kirkaisi äänellä, joka lävisti jokaisen sielun.
Sitten vetoavalla äänellä siilimäisten olentojen kuoro jatkoi: ”Ja niin meidät on nyt vapautettu. Jumala taisteli itsensä kanssa. Sota on ohi. Ei enää koskaan ole oleva rauhaa. Me elimme, mutta olimme kuolleita. Katso, nyt me olemme kuin kuolleet, mutta me elämme!”
Ilmestys huusi ja räyhäsi alttarilla. Sen tarkoitukset lävistivät jokaisen läsnäolijan kuin vain Jumalan sanat voivat. Ne lensivät moniulotteisina vasamina, täydellisinä olioina. Totisesti, sillä oli Voima. Se huusi ja siiliolennot vetosivat kuulijoihinsa.
”Tulkaa, ja ottakaa vastaan hänen tulinen kasteensa, joka polttaa teistä kaiken turhan pois. Tulkaa hänen luoksensa niin saatte jälleen elää.”
Jumalan tahdonvoima oli vastaansanomaton. ”Antakaa minulle tuo kaste”, Alwar huusi. Mutta silloin, kun hänen halunsa oli suurimmillaan ja hän tunsi pakottavaa halua lentää päin Ilmestystä, häneen kaiverretut merkit alkoivat villisti poltella. Ne kuumottivat niin kovin, että alkeellisten viettien voima alkoi tasoittua. Pakottava vaatimus muuttui hallittavaksi.
Alwar ja hänen pinnallaan oleva Nimetön olento kavahtivat. Molemmat olivat olleet Ilmestyksen pauloissa.
Alwar alkoi tuntea vahvaa halua siirtyä pois kaupungista. Hänen sisälleen kasvoi omituinen pelon tuntemus, alkukantainen häivähdys niiltä ajoilta, kun hän ei vielä ollut edes tiedostava sielu. Pelon tunteen lisääntyessä häneen kaiverretut merkit alkoivat kirkua. Ne värisivät villisti hänen sielussaan ja huusivat: ”Kadotus… Kadotus… Kadotus!”.
Siiliolennot lopettivat puheensa Alwarin ympärillä, ja Ilmestys ojensi pitkän nivelikkään raajan nyt turpeasta madon ruumiistaan ja tarttui kiinni Alwarin eetterikehoon. Se oli hiljaa, mutta sen raaja vapisi. Se nosti Alwarin ja hänessä edelleenkin kiinni pysyttelevän Nimettömän olion jättimäisen madonpäänsä eteen ja avasi löyhkäävän suunsa auki, tuhannet pitkät hammasrivit kiilsivät hämyssä. Se näytti Paratiisia ympäröivässä havumetsässä asustavalta jättimäiseltä toukalta, jotka järsivät ikuisesti pyhiä sieniä. Samassa se muuttui erään Elohim Patrokselaisen, kaapparikapteenin muotoiseksi ja puhui sammaltavalla äänellä vain Alwarille. Ilmestyksen ääni oli vain kuiskaus, kuin ylisenmeren maininkien sihinä vasten saarten hiekkaa.
”Ah, kunnioitettu palvelijani on asettunut ihmisten yliseen avaruuteen ja sai heti saalikseen yhden korkeimmista hengistä. Ole kunnioitettu sinä, uskollinen lapseni avaruuksien äärellä, kaikkeuksien reunalla. Minä otan mielelläni vastaan tämän uhrin!”
Alwar kirkaisi, kun tunsi polttavan tulen erkanevan jättimäisen kaapparikapteenin silmistä. Nimetön irrottautui nopeasti. Taivaalliset miekat korvensivat Alwarin eetteriruumista syvälle sielunpohjaan saakka. Merkit tuntuivat olevan jonkinlainen kartta, jonka mukaan hänen perimmäistä olemustaan leikeltiin ohuiksi suikaleiksi. ”Et tarvitse tuota, etkä tuota, etkä tuota”, Ilmestys tuntui huutavan.
Sitten yhdessä hetkessä kipu päättyi. Alwar tunsi olonsa varsin kevyeksi.
Hänet heitettiin ilman halki ja hän törmäili olentoihin, joiden piikit lävistivät hänen paperinohueksi käynyttä sieluansa, ja putosi rätisevien pilvien läpi aina syvälle synkkiin luoliin, mustana koskena juoksevan lyijyvirran pyörteisiin. Virta syöksyi runnellun eetteriruumiin kimppuun kuin armoton kiehuva happo. Ilmestyksen harvaksi murjoma pallomainen muoto hajosi, alkoi hapsottaa ja rispaantua. Mitä syntiä hän oli ikinä tehnyt, sen muistokin hävisi hänen mielestään. Jumalainen muoto haihtui ja tilalle hahmottui jotakin pienempää. Jäljelle jääneet sielun langat alkoivat solmiutua yhteen inhimilliseksi kuvajaiseksi, laskostua joksikin jonka ne saattoivat hämärästi muistaa.
***
Mitätön sielu ajautui tahdottomana kaupungin ulkopuolella synkän virran pyörteissä ja joutui pieneen kanavaan, joka kulki pienelle saarelle. Virta sylki ihmishahmoisen sielun sen rannalle. Saari muistutti hänen korkeimman kuninkaallisen majesteettinsa yliavaruusaseman saapumisterminaalia, joka sijaitsi jossakin kaukaisessa ulottuvuudessa. Sen keskellä oli metallinen paineovi, jossa oli pieni pyöreä ikkuna. Ikkunasta kajasti syvän punainen ylisen avaruuden lumoava valo. Se hehkui lämpimästi kutsuen ja Alwar Hammer havahtui, nosti päätään ja tuijotti epämääräisesti tuttua, pyörteistä hehkua.
Ilmestys oli vienyt suuren osan Alwarin iäisistä muistoista ja olemuksesta, ja mitä ei ollut viety, oli kärsinyt tuhoa virran syvyyksissä. Jäljelle oli jäänyt vain hänen mitä inhimillisin sielunsa: pieni elämän kipinä, tietoisuus joka oli joskus kehittynyt jollakin kaukaisella planeetalla. Vain Alwar Hammer oli jäänyt jäljelle, kuoriutunut jumalisuuden tuhkasta. Maailmankaikkeus tuntui painostavalta ja suurelta, Jumala tai Ilmestys pelottavalta kuvajaiselta hänen sekaisessa mielessään.
Pastori Hammer nousi huojuen seisaalleen metallisista laatoista kootulla lattialla, ja katsoi ympärilleen. Kanavien vesi soljui ajattomana ohi. Pinnalla ajelehti hiiltyneitä ihmisruumiita, joiden näkeminen puistatti häntä.
Pinnan alla liikkui verenpunaisia, lihaksikkaita olioita, jotka pyrkivät rantahiekalle: epämuotoisia, ihottomia ja sukupuolettomia ihmishahmoisia olioita. Ne matelivat sokeina hiekalle ja sitten metallilaatoille, kohti keskellä sijaitsevaa ovea. Niiden liike oli hypnoottista, kosteaa ja limaista, liki äänetöntä. Aika ajoin ovi avautui ja sen eteen keräytyneet kiemurtelevat oliot katosivat aukon läpi. Pastori Hammer tuijotti niiden etenemistä pitkän tovin. Ovi sihahti vaimeasti auki ja kumahti jälleen kiinni. Olennot hankasivat itseään ovea vasten ja kun niitä oli kasautunut suuri määrä sen eteen, ovi aukeni jälleen.
Samoin kuin toinen puoli kutsui matelevia ihmisalkioita, se kutsui Alwar Hammeria. Hän käveli oven luo ja matelevat oliot väistivät hänen tieltään. Juuri, kun hän oli tarttumassa oven pyöreään ruorimaiseen kahvaan, jokin kosketti hänen selkäänsä.
Hän kääntyi ja näki ilmassa leijuvan pyörteen, nimettömän olion, jonka muisti tunteneen hetken aikaa ennen tätä inhimillistä alennustilaansa. Se oli paennut kaupungista ja tuli pastori Hammeria hyvin lähelle. Hän tunsi sen läsnäolon säkenöivänä, sähköisenä pilvenä; varauksena, joka kulki hänen koko olemuksensa läpi. Sitten voiman purkaus keskittyi oikeaan olkapäähän, jonne se jäi kipinöimään vaimeasti.
Se kuiskasi hiljaa: ”Menkäämme Alwar Hammer. Nyt olisi hyvä aika mennä, ja jättää tämä taakse. Minä kyllä muistan meidän puolestamme. Menkäämme nyt”.
Hän totteli käskyä: avasi oven ja astui kynnyksen yli.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti