Monissa kristillisissä, niin sanotuissa vapaissa suuntauksissa suhtaudutaan kielteisesti uskonnon käsitteeseen silloin, kun sillä pyritään määrittelemään omaa hengellistä suuntausta. Oma vakaumus ei ole uskonto uskontojen joukossa vaan elävää todellisuutta, jotakin joka on muiden uskontojen yläpuolella. Ikään kuin oma vakaumus olisi suljettu kupla, joka leijuu uskonnollisen maailman ja käsitteistön yläpuolella, tietyllä tavoin koskemattomissa, puhtaana ja aitona. Tähän liittyy usein myös ajatus oman opin paremmuudesta toisiin uskontoihin nähden.
Vapaa kristillisyys nojaa melko voimakkaasti omakohtaiseen kokemukseen Jeesuksesta eli jumalasta. Nämä elämykset voivat olla varsin voimakkaita ja tukevat käsitystä oman hengellisen suunnan ylivertaisuudesta muihin uskontoihin nähden.
Kun oma vakaumus nostetaan muiden uskontojen yläpuolelle, suljetaan silmät noiden muiden uskontojen elävältä todellisuudelta. Niin vapaan suunnan kristityllä, muslimiuskovaisella, Tiibetin buddhalaisella ja okkultismia harjoittavalla länsimaisella maagikolla on varsin elävä kuva todellisuudesta. He kaikki ovat kosketuksissa sellaisten ilmiöiden kanssa joita voidaan kutsua hengellisiksi, yliluonnollisiksi, esoteeriseksi, mystiseksi ja niin edelleen. Rukouksessa kristitty saattaa kokea voimakkaita tuntemuksia jonkin voimallisen läsnäolosta, ylitsevuotavasta rakkaudesta, toisenlaisesta maailmasta. Hindu, joka harjoittaa joogaa voi vastaavasti kokea, että hän on yhtä maailmansielun kanssa. Juutalainen mystikko pääsee kosketuksiin jonkin sanoin kuvaamattoman kanssa, jota ei voi selittää. Nämä ilmiöt lienevät kaiken uskonnollisen elämän ydintä.
Eri uskonnoissa esiintyy käsitys oman näkemyksen paremmuudesta toisiin nähden. Tosin riippunee uskonnon edustajasta kuinka joustava hänen näkemyksensä on, kuinka paljon hän itse on valmis muokkaamaan omia käsityksiään ja mitä on halukas uskomaan. Myös toiset uskonnot antavat enemmän käsitteellistä liikkumavaraa jäsenilleen kuin toiset. Uskonnon sisältäpäin ei kovinkaan usein nähdä, että uskonnot ovat pitkällisen uskonnollisen evoluution, lukemattomien ajattelijoiden ja kulttuurien läpi kulkenutta elävää perinnettä. Ihmiset tekevät tämän perinteen eläväksi jokapäiväisessä olemisessaan ja uskonnon harjoittamisessaan.
On varsin perusteetonta ja älyllisesti epärehellistä viljellä kuvitelmia oman uskonnon uskonnottomuudesta tai paremmasta todellisuuden selitysvoimasta. Lisäksi, kun uskotaan, että oma uskonto ei ole uskonto ollenkaan, ei sitä tällöin voi verrata mihinkään muuhun uskontoon. Oma uskonto on totuus ja selvä kuin vesi, kaiken epäilyttävän kriittisyyden yläpuolella. Paavalin sanoin: "Joka jotakin luulee tietävänsä, ei vielä tiedä niin kuin tulee tietää.."
Luonnollisesti ihminen on taipuvainen selittämään hengellisiä kokemuksiaan uskonnollisella käsitteistöllä. Tämä onnistuu useimmiten helpoimmin olemassa olevalla viitekehyksellä, on se sitten New age tai vapaa kristillisyys. Erilaisia viitekehyksiä on kuitenkin niin lukuisa määrä, että herää kysymys, kuinka hengellisiä kokemuksia voidaan ollenkaan tulkita? Mitä ne kertovat maailmankaikkeuden luonteesta vai kertovatko mitään? Ongelman ydin ei olekaan hengellisten kokemusten olemassaolon todistaminen vaan niiden tulkinta.
Hengellisen kokemuksen voimakkuus ei liene kovin luotettava todiste uskonnon maailmankuvan todenmukaisuudesta. Pohjimmiltaan on vaikea sanoa onko vapaan kristillisyyden tulkinta todellisuuden luonteesta oikeampi kuin muinaissuomalaisen shamaanin. Ongelmalliseksi hengellisten kokemusten tulkinnan tekee tapahtuman luonne, joka ei paljasta kokemuksen syytä, aiheuttajaa tai taustalla vaikuttavaa mekanismia. Lisäksi hengellisiä kokemuksia tuntuu tapahtuvan riippumatta uskonnosta.
Ehkä ihmisiltä puuttuu aisteja joilla tutkia uskonnollisia kokemuksia. On helppo havaita, mikä aiheuttaa järven aallot, kun tuulee, mutta vaikeampaa selvittää mistä johtuu kokemus jumalallisesta läsnäolosta. Mikä aiheuttaa uskonnollisia kokemuksia? Tapahtuuko se aistien välityksellä vai suoraan keskushermostossa? Onko niin sanottu yliluonnollisuus vain Homo sapiens–nimisen kädellisen voimakkaasti kehittyneen otsalohkon mielikuvituksellinen tuote?
Tieteellinen maailmanselitys on toisinaan yhtä sokea kuin uskonnollinen maailmanselitys. Tietystä näkökulmasta tieteen ongelma on sama kuin uskontojenkin: se asettaa itsensä kaikkien muiden maailmankäsitysten yläpuolelle. Tieteen etu uskontoihin nähden on, että se pyrkii tutkimaan tätä maailmaa havaintoihin perustuen. Se pyrkii myös muuttamaan itseään, jopa perustavanlaatuisesti mikäli havaintojen perusteella todellisuus on erilainen kuin sen ajateltiin olevan. Useimmat uskonnot pyrkivät vaalimaan oppirakennelmia ja tässä mielessä ovat tiedettä vanhoillisempia.
Uskonnoissa suhteellisen pienestä joukosta havaintoja on vedetty varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä jumalan olemassaolosta, olemuksesta ja maailmankaikkeuden yliluonnollisesta puolesta. Vaikka tiede suhtautuu nuivasti uskonnollisiin maailmankuviin, ei sen tulisi kieltää niiden ilmiöiden olemassaoloa, joihin uskontojen opit viimekädessä perustuvat. Tieteen tulisi käydä uskonnollisten ilmiöiden kimppuun ja pyrkiä selvittämään niistä niin paljon kuin on mahdollista. Nyt niitä tutkivat lähinnä uskontotieteilijät, psykologit, psykiatrit ja folkloristit. Humanisteja ja sielutieteilijöitä sen kummemmin väheksymättä luonnontieteellistäkin tutkimusta tarvittaisiin enemmän.
Mikäli on olemassa jonkinlainen yliluonnollinen maailma, henkiolentoja, kuolemanjälkeistä elämää, telepatiaa, aaveita ja muita kummajaisia, näistä saatava havaintoihin perustuva tieto olisi kaikkia ihmisiä palvelevaa tiedettä. Kuinka moni maailmankansalainen kuuluu johonkin uskontokuntaan? Kuinka moni olisi kiinnostunut uskonnollisia ilmiöitä koskevasta tieteellisestä tiedosta? Toisaalta, kuinka moni olisi valmis muuttamaan uskonnollista maailmankuvaa mahdollisten löydöksien mukaiseksi? Kuinka moni olisi valmis avaamaan silmänsä, oli sitten tiedemies tai pyhimys? Edelleen ongelmallisin kohta olisi tulkinta, joka myös tieteen teossa tuntuu olevan se vaativin osuus.
