Oli Pimeän aika, oli yö. Kuu kulki hiljalleen taivaan kulmilla ja tähdet murjottivat jäätyneinä pisteinä liki pilvettömällä taivaalla. Maassa oli lunta kinoksittain.
Kaksi kaverusta rämpi aukean keskellä. Heidän rikkumattomaan lumiaavaan muodostama vana jatkui taaksepäin omituisen kukkularyhmän halki aina niiden takaiseen metsänreunaan ja tielle. Oli kylmä ja hengitys huurusi ilmaan. Kulmakarvat ja pipojen alta pilkistävät hiusten hapsut olivat saaneet samanlaisen valkean kuuran kuin muutamien koivujen muutoin paljaat riippaoksat metsän reunassa.
Pojat kulkivat mietteissään – olivat keskustelleet jostakin merkityksellisestä, jostakin joka oli heidät nyt hiljentänyt. Kuu katseli heitä yksinäisenä, yön kirkkaana majakkana, ymmärtäen. Aavan halki, ilmassa, kaikui pakkasen ääni, kun pakkanen löi kuusikkoa. Vaikka oli kylmä, poikien sisällä oli ihmeellinen hehku. He eivät kävelleet karussa kurussa, vaan heidän sielunsa vaelsivat kultaisten kukkuloiden ihmeellisessä maastossa. Aavaa ympäröivä yön tummentama hongikko oli ikuisen elämän- ja tiedonpuiden satumainen metsikkö. Hiekkamassiivit, kukkulat aavan toisella puolella olivat ne valkoiset vuoret tai se Siinai, jossa korkea mahti puhui. Tuo maisema, joka oli syntynyt puskutraktorien ja maanmurskainten raastaessa muinaista jääkauden muodostamaa harjua oli pojille portti toisenlaiseen aikaan, sielujen sisäisiin maailmoihin, kauneuteen.
He saapuivat kurun reunalle ja rämpivät jyrkkää rinnettä ylös metsän juurelle. Siinä he puuskuttivat hetken aikaa ja ravistelivat samalla ylimääräisen lumen pukineistaan, kaivoivat kenkiin tunkeutuneen lumen takaisin hangelle. Kovin pitkään ei kannattanut olla yhdessä kohdin sillä yön jäätävä henki alkoi nopeasti jäystää lumesta kostuneita nilkkoja ja ujutella kalmaisia sormiaan toppatakkien ja pitkien alushousujen läpi luihin ja ytimiin.
Pojat eivät vieläkään rikkoneet puhumattomuuden muuria. He jatkoivat kulkuaan tiellä. Se kiemurteli koko hiekanottoalueen ympäri tänne ja jatkoi metsän halki edelleen kilometrien päähän pieneen asutustaajamaan, jonka sydän oli pieni maaseudun meijeri teollisuusalueineen. Toinen pojista, Einar asui meijerin rivitaloissa. He kulkivat otsat kurtussa ja hiljaisina auratulla tiellä. Lumi narahteli askelten alla varsin hyvin tuntemilleen saappaille…
Pilvi kierähti kuun eteen varjostaen maailman, ja metsä pimeni synkäksi. Einarin ajatukset alkoivat harhailla pois syvyyksistä. Puut olivat korkeita mäntyjä ja kasvoivat tiheästi. Kovin kauas metsän sisään ei voinut juuri nyt tieltä nähdä. Tien kuoppia oli vaikea erottaa. Vihollinen kuiski korviin ja talvisen metsän öiset risahdukset, suhahdukset kuulostivat epäilyttäviltä. Vanhempi poika, Mikael ei tuntunut olevan millänsäkään lievästä pimeydestä, hän nautti yöstä ja pimeästä, varjojen elämästä. Einar ei ollut aivan niin hyvä tuttu pimeän kanssa, vaikka usko Jumalan kaikkisuojelevaan voimaan olikin vahva hänessä.
Ylimaallinen oli pojille aina läsnä olevana. He seurasivat Jeesukseksi nimitettyä sydämissään. Ja siellä missä tuo kolminaisuuden yksi persoona oli, siellä oli myös leegio langenneita enkeleitä valmiina piruntyöhön – mahdollisesti. Hiekkakaivannolla tapahtui toisinaan epätavallisia asioita, ja nyt nuo mahdolliset kuvajaiset kummittelivat Einarin tajunnan rajamailta.
”Hei, kuule Mika! Mikä tuolla tiellä edessä liikkuu”, Einar sanoi äkkiä vavahtaen.
”Missä?”
”No, tuolla edessä, mutkan jälkeen!”
Jokin harmahtava epämääräinen möykky eteni tienpientareella vasten korkeaa aurattua lumipenkkaa. Se tuntui huomaavan pojat ja lähti tulemaan heitä kohti. Neljä jalkaa kopisivat välillä vasten tien jäisiä läikkiä, kun olento juoksi heitä kohti kuin mielipuoli.
”Koira! Beli!”, Einar huokaisi hiljaa ja ryntäsi sitä kohti Mikaelin kanssa. Se oli Mikaelin koira, joka oli jälleen kerran karannut omille teilleen tarhan aitauksen yli. Jälleennäkeminen oli riemukas, ainakin koiran näkökulmasta. Mikael isännän ominaisuudessa oli hieman toisella tuulella koiran ottamien vapauksien suhteen ja nuhteli sitä voimakkain sanankääntein.
Mutta siinä oli koira, kolmas toveri. Rapsutteluiden, silitysten ja muutaman haukun jälkeen kolme poikaa jatkoi matkaa edelleen ”takahiekkamontuille” hiljaisuuden muuri murtuneena. Yö oli jälleen miellyttävä ystävä molemmille ihmispojille. Koiralle yö oli tuskin koskaan mitään muuta kuin hyvää jäniksenjälkien nuuskinta-aikaa. Vanhasta halkihuulesta koira ei kai koskaan mitään muuta ollut saanutkaan kuin ihastuttavan, makuhermoja kutkuttavan hajun.
Takahiekkamontut ei ollut niin suuri kuin ”etu-hiekkamontut”. Se oli korkeiden honkien saartama kapeikko, joka avartui suuren harjun, Kirkkoharjun tyvelle jonkinlaiseksi kraatterimaiseksi syvänteeksi. Suuri hiekkavuori eristi takahiekkamontut edellisistä. Tällä kohtaa ikuisesta harjusta oli enää jäljellä kaksi harjannetta, muuten oli tasaista. Tie jatkui kaivannon ohi pienelle erälammelle ja sitten edelleen korkealle Kirkkoharjulle, josta saattoi kirkkaana yönä nähdä kirkonkylän valot järvien rikkoman tietymättömän metsäalueen takaa.
Koira viiletti poikien edellä tuulispäänä. Se oli kyllästynyt poikien sen mielestä liian hiljaiseen etenemiseen. Koiran askel oli toinen kuin ihmisen askel. Se nelisti takahiekkamonttujen toisen suuren vuoren päälle. Lumi roiskui sinertävinä kipunoina kuun loistaessa kaukaa avaruudesta. Koko maaston yllä lepäsi alakuloinen väri, ihastuttavan rauhallinen synkeys. Hiekkavuorten reunat hehkuivat sinessä. Pojat kiipesivät jyrkkää, lumista rinnettä koiran perään.
Beli istui ylpeänä vuoren korkeimmalla kohdalla. Sen nenä nuuhki raikasta ilmaa. Pojat rämpivät puolimetrisen lumikerroksen läpi koiran luo ja rapsuttivat sitä. Hetki oli sellainen, että ylhäällä kaartuva taivas tuntui kumartuvan lähemmäs. Tähdet olivat kuin reikiä toisenpuoliseen kirkkauteen, jonnekin ajan ja tilaulottuvuuden ulkopuolella olevaan maailmaan. Lapsuudenmaiseman mystiikka ujui tajunnan virrassa ja jumalallinen olemassaolo leijui aistien pinnalla.
”Rukoillaanko?”, Einar kysyi.
Mikael huokaisi hiljaa ja nyökkäsi hyväksyvästi: ”Rukoillaan vaan, mutta ensin ääneti vähän aikaa”.
Heidän mielensä täyttyi rauhalla. Heidän sydämensä kietoutuivat heidän jumalalleen tarkoittamien äänettömien sanojen ympärille. Tähtien valo kantoi syvälle pinnan alle hyväillen heidän henkiensä liekkejä. Heidän sydämensä oli liki yhtä korkeimman kanssa, kaipuu jumalan puoleen oli suloisen sietämätön. Määrittelemättömän ajan jälkeen he puhuivat ajatuksensa ääneen. He jakoivat huolensa koiran ja jumalan kanssa. Tuuli kuiski korvissa. Elämä tuikki sielussa voimakkaana ja maailma taivaineen, kaikkine voimineen ja olioineen oli ihmeitä täynnä. Sydämessä oli lämmintä.
***
Mikaelin perhe asui pyöröhirsistä rakennetussa hirsitalossa järven rannalla. Se oli kaksikerroksinen komea talo, jonka yläkerran huoneessa Einar oli viettänyt useampia öitä kuin saattoi muistaa. Keittiön ikkunassa loisti tuikku, jonka Mikaelin äiti oli jättänyt pojille palamaan. Talo oli liki hiljainen lumipeiton alla. Isäntä ja emäntä uinuivat yläkerran toisessa kamarissa. Talon kaikkitietävä lihava isäntä nukkui vaimeasti kuorsaten. Selkä patjaa vasten nukkuessaan isäntä päästeli kummallisia, varsin voimakkaita korahtelevia äännähdyksiä, joita ei mielellään kuunnellut edes laipion läpi alakertaan. Mikaelin äidin jo nyt vaistonvaraisesti toimiva käsi hiveli terävästi räpsähtävän ruoskan tavoin isännän kylkeä liiallisen äänenvoimakkuuden ilmetessä, ja mies käänsi yhtä vaistonvaraisesti kylkeään, joskin hieman urahtaen.
Mikael laittoi koiran sisälle etuovesta eteiskäytävään, jonne koira jäi yksin hieman vastenmielisesti. Mutta jäi kuitenkin, kun muhkeasti täytetty ruokakuppi veti sen huomion kokonaisvaltaisesti puoleensa. Itse he kiersivät talon toiselle puolelle, sivuovelle, josta pääsi talon pukusuojaan ja sieltä lempeästi hehkuvan kiukaan vaikutuspiiriin, kaikkein pyhimpään saunaan.
Pojat riisuivat vaatteensa yltään jonkinlaisiin sykkyröihin pukuhuoneen pyykkäyspöydälle, mankelin ympärille kuin protestiksi kaikkea tasaista ja siloiteltua vastaan. Lumesta kosteat sukat löysivät tiensä nurkkaan. Siinä he olivat, kaksi ihmislasta alasti, kehot valmiina ottamaan vastaan suomalais-ugrilaisen perinteen kaikkein puhtaimman ilmentymän, saunan pyhittävän ja hiljentävän vaikutuksen. Vanha, monitahoisiin suuntiin suihkuava suihku huuhteli ylenmääräisen hien heidän valkoisilta ja paljailta pinnoiltaan. Sitten saunan ovi avattiin ja kiukaan päältä poistettiin ohimennen metallinen, kuumuutta varjeleva luukku. He asettelivat itsensä pyyhkein päällystettyjen lauteiden päällä, selät tavoittivat puun nyt jo jäähtyneen, mutta aikaisemmin miltei polttavan pinnan varovaisesti ja lopuksi jalat nostettiin tukipienoille. Hetken aikaa he vain hengittivät saunan hämärää ilmaa ja karkoittivat talven ruumiistaan.
Kiuas oli suuri, miehen mittainen musta monoliitti kuin syvyyden mahtava hauki. Sen yläosassa oli ankara aukko, joka henkäili kuumaa höyryä, jos vain joku uskalsi heittää vettä sen kiduksille. Mikael otti kuparikuuppaisen, katajavartisen kauhan seinän kuuden tuuman vanhanajan naulasta ja täytti kuupan puolilleen järven pyhitettyä, raudan tuoksuista vettä. Hän lennätti tottuneella ranneliikkeellä veden kiukaan kitaan, ja saunan melko avara tila oli hetkessä kihisevää lämpöä täynnä. Höyrä tuli ja mateli salakavalasti seiniä pitkin kuin käärme poikien hartioille ja kutitteli kaksihaaraisella kielellään heidän korviensa kärkiä. Einarin oli pakko kumartua tuon voiman edessä hieman alemmalle tasolle, viileyteen.
”Jaahas, taitaa taas olla aika haastella siitä ikuisen helvetin opista, vai mitä?”, Einar kitisi kumartuneessa asennossaan, ja nousi ylös, kun kuumuuden aalto oli hiukan hellittänyt.
”En minä kyllä oikein ymmärrä sitä opetusta ikuisesta kärsimyksestä tulikiven katkuisessa järvessä”, Einar jatkoi edelleen.
”Ajattele nyt mikä kauhistuttava ajatus! Jeesukseen jos et usko – olet sitten miten nuhteeton ihminen tahansa – niin ei taivaaseen ole asiaa, ja mikä sitten on se toinen vaihtoehto? Isäs, se vaan tuntuu olevan kovasti eri mieltä siitä ikuisuudesta muita uskontokuntia vastaan. Helvetissä kärsitään vaan tietty aikamäärä, niin ettei jäljellä jää juurta eikä oksaa – vai miten se nyt meni…”
”Joo, no se on niitä Einon adventistien juttuja, mutta vähän vaikeeta sitä on muutenkaan käsittää. Jos meidän Jumala rakastaa meitä ja kaikkia keitä on luonut, niin miten se voi laittaa ihmisiä ikuisen vaivan paikkaan. Ja toinen juttu on se, että jos adventisti tulkitsee asian oikein niin, miten Jumala on saattanu antaa loppujen kristittyjen harhautua näin tärkeässä asiassa niin etäälle absoluuttisesta totuudesta? On se vaan kumma…”
”Ja menehän ja kysy asiaa saarnaajalta tai joltakin papin ketkulta niin vastaus on ympäripyöreesti kautta kaikkien rantain, jotain siihen suuntaan, että eikös ne Jumalan tiet olekin varsin ihmeellisiä ja kovin tutkimattomia.”, Einar lisäsi.
”Mikä tietysti sinällään varmaan paikkansa pitääkin, mutta eihän se tuollainen lausunto mitään selitä”.
Ja näin he jatkoivat vakaumuksensa tutkimista erilaisilta näkökulmilta. Avoin mieli tutki vaihtoehtoja, rakkaus rehellisyyteen oli heidän sydämessään ylimpänä periaatteena. Heidän persoonissaan oli sellainen asetus, joka ajoi heitä asioiden ymmärtämisessä eteenpäin vaistonvaraisesti, vietin vastaansanomattomalla voimalla. Totuus paloi heidän sydämissään kuumana kuin kiukaan punahehkuiset kivet mustan monoliitin sisällä. Uskomusten peltinen ulkokuori alkoi jo kuumentua ja kukaties ajan myötä se saattaisi palaa puhki. Vielä hehku ei kuitenkaan ollut polttavan punainen, vaan ennemminkin lämmittävä elämän mielenkiintoiseksi tekevä pimeyteen vilkkuva lyhty.
Teologisten pohdintojen lomaan kiuas pihisi ja puhisi, kun löylyä heitettiin. Välillä he siirtyivät pukusuojan puolelle ja jopa ulos lumihangelle. Avantoa ei ollut muistettu tehdä aikaisemmin illalla ja nyt oli tyytyminen pakkasen jauhamaan puuterilumeen.
Pukusuojan ovi aukeni ja höyry purkautui ulos kiemurtelevana pilvenä. Einar tuli edellä ja Mikael perässä. Kenkiä ei ollut jaloissa eikä pyyhettä vyötäisillä. Metrin syvyinen lumihanki vaikutti yllättäen juuri niin kylmältä kuin se todellisuudessa olikin. Mikael hyppäsi lumen alle ensin kuin sukeltaja. Hän heilutteli pitkiä lihaksikkaita käsivarsiaan lumen sisällä kuin enkeli heiluttaisi siipiään ja karjui vaimeasti suu täynnä valkeutta. Lyhyempi ja vähemmän lihaksikkaampi Einar hyökkäsi toverin esimerkin voimasta jäistä vihollista vastaan, ja kukisti oman sisäisen vastustajansa. Kylmyys tunkeutui nivusiin ja pienensi miehisyyden ilmentymän entistäkin pienemmäksi, kuitenkin jokin paisui sisällä. Sydän parka kirkui rinnassa, mutta jyskytteli kuitenkin vakaan kiivaaseen tahtiin.
Äkkiä he nousivat hangesta ja pyrkivät yhtä aikaa saunan ihmeellisen alkulämpöön. Löylykauha viuhahteli muutaman kerran. Saunan ilmakehä kiehui sähköisinä purkauksina heidän ihoillaan. Helvetin mykyhöyryt ja pyhyyden tuli sekoittuivat, kun ilma ja kiukaan käyttämä vesi kohtasivat. Kaksi nuorukaista huokasi, kun talven härnätty kylmyys pakeni taas pois ja he syntyivät kuin uudelleen saunan kohdusta. Lopulta, kun hiukset ja muut oli pesty ja pojat höyrysivät puhtaina pukusuojassa, Jumala oli jälleen lähellä.
Kynttilä paloi edelleen keittiössä. Mikael istui keittiön pöydän ääressä, katseli ulos ikkunasta ja joi mehua saunan haihduttaman nesteen tilalle. Pöydällä oli pieni palanen mustapippurijuustoa, kullankeltaista kauraleipää, voita ja raikasta puolukkamehua lasikannussa. Einar oli eteiskäytävän takaisessa varastossa hakemassa maitoa ja kaakaojauhetta. Mikael näki sielunsa silmin kuinka toveri kolusi varastossa Eino-isän kuivattujen eksoottisten hedelmien ja omituisten pähkinöiden kätköjä. Koira kuului liikehtivän eteisessä rauhattomasti.
”Älä hypi, Beli! Älä!”, Einar kuiski eteisessä yrittäen hillitä koiraa ja ehkäistä meteliä, ettei yläkerran ’vanhuksien’ uni häiriintyisi.
Ovi eteiseen kolahti kiinni ja koira jäi sen toiselle puolelle vinkaisten vaimean pettyneesti. Seinäkello löi yhden kirkkaan kilahduksen puoli yhden merkiksi. Einar istui pöydän ääreen ja kaatoi maitoa lasiin.
”Mitäs löysit?”, Mikael kysyi.
”Kaakaota”, Einar vastasi hieman syyllinen virne huulillaan.
Einar alkoi sekoittaa maitoon kaakaota, yhden lusikallisen ja sitten toisen ja kolmannenkin. Mikaelin silmä seurasi kovana toimitusta. Neljännen lusikallisen kohdalla hän tuhahti, että eikös tuo jo riitä. Ikään kuin vastauksena tähän Einar laittoi vielä yhden lusikallisen lisää ihastuttavaa jauhetta, ja sekoitti kuppiaan haltioituneena.
”Pitäähän sitä kaakaossa makua olla”, Einar totesi ja ryyppäsi kupin reunasta sekoitustaan. Mikael käänsi katseensa tympääntyneenä keittiön toisella laidalla sijaitsevaan soikeaan peiliin, ja katsoi itseään. Peilistä tuijotti nuori, kiharatukkainen kiihkeäsilmäinen poika.
”Oletko tulossa ensiviikonloppuna leirille?”, Einar kysyi yrittäen siirtää ilmassa leijuvaa nautiskelun vastaista ilmapiiriä johonkin muuhun asiaan. Einar oli taipuvainen herkutteluun ja piti hyvästä ruoasta liki yhtä paljon kuin teologiastakin. Mikael oli huomattavasti enemmän askeettisten elämäntapojen ystävä ja jostakin syystä ylitsevuotavaisuus asiassa kuin asiassa ärsytti häntä tavattomasti.
”Juu, enköhän minä tule.” Mikaelin ajatukset tuntuivat nopeasti kääntyvän pois kaakaon pitoisuudesta kaverin mukissa. ”Saa nähdä mistä Kuosmasen Mikko meinaa tällä kertaa puhua. Hän kyllä puhuu hyvin, mutta keskittyy vähän turhan paljon Jeesuksen rakkauteen ja ihmisen elämäntyyliin. Vähän enemmän voisi olla puhetta näistä kaikkeuden rakenteista, taivaasta, enkeleistä ja sellaisista.”
”Niin”, Einar nyökkäsi päätään ja ojensi kättään maitopurkkia kohden, täytti mukinsa uudelleen kylmällä maidolla ja jatkoi: ”Jotenkin tuntuu, että nää asiat ei yleensä kiinnosta ihmisiä. Ollaan vain tyytyväisiä siihen, kun rukoillaan ja ollaan yhtä seurakunnassa.”
Kaakaopurkki ajautui Einarin käteen, ja nopeasti maito sai muhkean lisän makuunsa.
”Ollaan tyytyväisiä tuntemuksiin ja tunteisiin. Eipä silti, että noissa asioissa mitään pahaa olisi, mutta kokonaisuus jää kyllä jotenkin vajaaksi ilman selityksiä ja kunnollista viitekehystä – niin juuri ilman oikeaa viitekehystä”.
Mikael nousi pöydän äärestä ja alkoi korjata ruokia pöydältä jääkaappiin. Ensin hän otti kuitenkin kaakaopurkin ja laittoi sen merkitsevästi maustekaapin ylähyllylle. Hän sanoi: ”Eihän ihmiset yleensä edes tiedä mikä ero on planeetalla tai tähdellä. Kuinka heitä sitten kiinnostaisi enkelien maailmat, jos omakaan kaikkeus ei ole ihan selvillä…”
Vielä hetken aikaa he jaksoivat keskustella ja taivastella ihmisten tietämättömyyttä ja uskonnon vaikeaselkoisuutta ja lahkojen määrää ja maaplaneetan ahtautta ja henkivaltojen olemuksia, kunnes kello löi kolme kertaa varhaista aamua. Haukotukset ratkoivat poikien naamoja ja Einar puhalsi tervakynttilän sammuksiin. He kiipesivät kierreportaat yläkertaan, kuulivat ’vanhusten’ tällä kertaa vaimean kuorsauksen yläkerran toisesta huoneesta ja matelivat Mikaelin huoneeseen. Mikaelin äiti oli tehnyt vuoteen valmiiksi vieraalle, joka lysähti väsyneenä sen pehmeyteen.
Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten Einar vielä muisti toivottaa hyvät yöt: ”Hyvää yötä, Jeesus myötä, toivottavasti ei tulis syöpä.” He nauroivat vielä pitkään vanhalle varsin kuluneelle vitsille, ja nukahtivat hymynkare huulilla.
***
Alakerrasta oli jo pidemmän aikaa kuulunut häiritsevä kilinä ja kolina, joka pakotti Einarin ylös patjaltaan. Mikaelin äiti, Meeri laittoi myöhäistä aamupalaa tai varhaista lounasta keittiössä. Einar silmäili hetken aikaa unen uuvuttamana Mikaelin huonetta. Mikael nukkui vielä vanerisängyssä. Suuren itään antavan ikkunan alla oli suuri massiivipuinen työpöytä, ja sen päällä vanha mekaaninen kirjoituskone lepäsi ääneti. Kirjoituskoneen vieressä oli lokerikko, jonka kolmella eri tasolla oli Mikaelin mielen ilmauksia, tarinoita susista metsissä ja saloilla, jopa taivaan avaruuksissa. Ulkona satoi lunta suurina hiutaleina, jotka leijuivat ilman halki kinoksille kuin purjealukset, hiljalleen kieppuen tuulen pyörteissä.
Einar nousi ylös vuoteeltaan, venytteli hiukan yön kangistamia jäseniään ja siirtyi rapistelemaan kaapissa olevia vanhoja tiedelehtiä. Hän selaili hetken aikaa muutamaa lehteä, mutta päätti lopulta suorittaa aamutoimensa, ja sen jälkeen mennä alakertaan nauttimaan todennäköisestä pannukakusta ja omenahillosta yrttiteen kera.
Juuri, kun Einar kipusi narisevia kierreportaita pitkin alas Eino-isä tuli eteisen ovesta sisään. Hän hyräili jotakin vanhaa hengellistä sävelmää punanenäisenä ja lumentuoksuisena. Hän oli ollut lumitöissä. ”Herranen aika tuota lumen määrää. Eihän tässä vanha mies enää tahdo jaksaa kaikkea pois pukatakkaan.” Hän katsoi merkitsevästi Einaria, joka asteli portaita alas hiukset sotkussa ja aamutoimistaan huolimatta hieman unenomaisena ilmestyksenä.
”Huomenta, nuori mies!”, Eino totesi ykskantaan.
”Huomenta, taitaa olla aika hieno aamu.”
”Oli, olipa hyvinkin”, Eino vastasi ja puhisi keittiön kaapille, ja otti sieltä suurehkon lääkekonjakkipullon. ”Ollaanpa sitten ihan hiljaa”, Eino madalsi ääntään kuiskaukseksi ja nyökkäsi Meerin suuntaan, joka hyöri vaatehuoneessa.
”Täytyy vähän ottaa, hmm, hivenainetta, kun tuo pakkanen tahtoo hyppiä silmille.” Hän katsoi hetken aikaa tumman ruskeaa, sopivasti hapettunutta vuosikertakonjakkia lempeän ystävällisesti.
”Ah, Herra armahda”, hän sanoi ja ryyppäsi ensin hitusen juomaansa pienen lasin reunasta. Einar seurasi tiiviisti isännän toimitusta, joka piti suutaan tiukasti kiinni imeskellen pienen suullisen aromeja.
Eino vilkaisi Einaria silmät pilkahtaen ja totesi: ”Sitten loput vielä lasin pohjalta.”
Äijä nielaisi ja henkäisi syvään ja jatkoi: ”On se kyllä niin hyvääkin kyllä, juu. Kylmyys kyllä haihtuu sydämen tienoilta. Se on poika niin, että hyvä viina on sydämelle vähän niin kuin Jumalan henkäys. Mutta älä sano sitä vanhemmiston veljille seurakunnassa.” Itsekseen Eino lisäsi, että vaikka moni saattaisi vertauksen ymmärtääkin.
”No, mitäs Einarin rauhaan kuuluu.” Samalla, kun hän kuunteli Einarin vastausta puolella korvalla, hän laittoi pullon nopeasti kaapin suojiin ja kuunteli tarkasti toisella korvalla Meerin askeleiden ääniä, oliko niissä ripaus adventistien kipakkaa absolutismia?
Meeri tuli huoneeseen, kumartui uunin puoleen ja sanoi: ”Pannari alkaa olla kohta valmista. Toivottavasti minä en nyt laittanut liian vähän jauhoja siihen, ettei siitä tulisi liian vetelää. No, kyllä se varmaan Einarille kelpaa, vai mitä?” Sitten hän katsoi hetken aikaa miestään ja sanoi hänelle: ”Otahan Ukko valkosipulia, niin et haise niin pahalle.”
Mikaelin äiti oli kaunis pitkä nainen. Hänellä oli vaaleat hiukset joissa oli jo hopeisia viiruja, mutta jotka valuivat voimakkaina hänen hartioilleen. Hänellä oli hyvin vaalean siniset silmät, jotka näkivät luiden ja ytimienkin läpi, joilta mikään ei pysynyt salassa. Hänelle oli suotu henkien erottamisen lahja, niin Eino aina sanoi. Ehkäpä joinakin varhaisempina aikoina hänet olisi poltettu noitana, pappien siunatessa liekkien ahnasta rätinää, mutta nyt hän oli profeetta Herran seurakunnassa. Hänellä oli myös kieli, jonka kärki oli toisinaan varsin terävä, ja jonka toimintaan moni veli tai sisar oli saanut tutustua kokouksien jälkeen. Hänellä oli hieman nariseva ääni.
Lopulta Mikaelkin saapui ruokapöydän ääreen, täytti kultareunaisen siniruutuisen posliinikupin mausteilta tuoksuvalla teellä, sanoi hyvät huomenet ja istui tuolille. Meeri uteli Einarin kuulumisia silmät avoimina kuin ne olisivat olleet taivaan ja helvetin portit. Hän kertoi mitä kertoi. Meeri totesi ja johdatteli psykologisilla kysymyksillä Einarista ulos sen kaiken mitä ikinä halusikin tietää seurakunnan tytöistä, pojista ja pastorista, joka saarnasi nuortenilloissa.
”Vai niin, vai niin”, Meeri vastaili.
Kun aamupala oli ohi Mikael ja Einar siirtyivät loikoilemaan olohuoneen suurelle kulmasohvalle. Aurinko loimotti taivaalla järven yläpuolella, ja häikäisi Einarin silmiä suuren järvelle antavan ikkunan läpi. Kaksi nuorta miestä saattoi olla sohvalla erittäin mukavasti ja säädyllisesti – toinen toisessa sakarassa, toinen toisessa. He jatkoivat pohdiskelua, jonka olivat aloittaneet edellisen yön pikkutunneilla muutamista taivaallisista voimista. Sillä aikaa Meeri lopetteli keittiössä omia askareitaan vaimeasti hyräillen. Eino istui vuolukiviuunin ääreen, ihastuttavan pehmeään lämpöön, jonka harmaa kivi suodatti lävitseen ja säteili huoneen vetoisiin nurkkiin. Hän otti tyynyn polvilleen ja kurottautui kirjahyllylle, josta löysi paksun vanhan Raamatun ja asetteli kirjan auki tyynylle. Takanreunukselta hän otti lyijykynän ja sitten syventyi tekstiin, Hesekielin omituisiin näkyihin. Välillä kynä teki muutamia merkintöjä runsaaseen marginaaliin, joka jo nyt oli täynnä Einon pieniä koukeroisia kirjaimia.
Einarin mieli alkoi kangerrella, kun lähdön aika läheni. Hänen pitäisi mennä kotiin siskon – joka myös toimitti äidin virkaa – luo ja omaan pieneen huoneeseen. Hänen pitäisi jälleen jättää tämä maaginen paikka, joka oli hänelle kuin toinen koti. Kuitenkin vielä ennen lähtöä hän halusi upota tuohon todellisuuden takaiseen maailmaan, jossa Jumala ja enkelit sekä kaikki muut taivaan avaruuksien voimat asuivat – Einon kautta. Eino oli jumalallinen lähde, jonka sanat olivat Einarille kuin Jumalan läsnäolo rukouksessa tai totuus toiselta planeetalta.
”Mitä luet, Eino?”, Einar kysyi.
Hetken aikaa Eino oli hiljaa syventyneenä lukemiseensa kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, mutta Einarin helpotukseksi kuitenkin nosti päätään ja vastasi: ”Hesekielin kirjan näkyjä minä tutkailen”.
Hänen silmänsä alkoivat vilkkua innostuneina. Hänessä oli saarnamiehen vikaa, ja jos häneltä kysyi taivaallisista probleemista sai varautua sanojen hidastempoiseen virtaan, joka suuren tulvavuoksen lailla hitaasti, mutta varmasti huuhtoisi kuulijoiden korvia helpostikin tunnin tai kaksi. Se oli juuri sitä mitä Einar kaipasi.
”Kuulkaapas pojat. Tässä puhutaan meidän vastustajasta, ikivanhasta vihulaisesta. Näin sanoo Herra: Sinä olet sopusuhtaisuuden sinetti, täynnä viisautta, täydellinen kauneudessa. Eedenissä, Jumalan puutarhassa, sinä olit. Peitteenäsi olivat kaikkinaiset kalliit kivet… …valmistetut sinä päivänä, jona sinut luotiin. Sinä olit kerubi, laajalti suojaavainen, ja minä asetin sinut pyhälle vuorelle; sinä olit jumal’olento ja käyskentelit säihkyväin kivien keskellä. Nuhteeton sinä olit vaellukseltasi siihen saakka, kunnes sinussa löydettiin vääryys… Niin minä karkoitin sinut häväistynä Jumalan vuorelta ja hävitin sinut suojaava kerubi, pois säihkyväin kivien keskeltä. Sinun sydämesi ylpistyi sinun kauneudestasi, ihanuutesi tähden sinä kadotit viisautesi… Niin minä annoin sinun keskeltäsi puhjeta tulen; se kulutti sinut…”
Ja niin hän luki Raamatusta muitakin kohtia ja selitti merkityksiä ja antoi tulkintoja. Einarin mieli täyttyi näyillä ja mielikuvitus kuvitti kaiken sen mitä ei tullut sanotuksi. Kuitenkin kiehtovuuden sumuharson läpi hän alkoi jälleen tajuta, että olisi mentävä.
Hiljalleen hän alkoi kysymyksillään hillitä Einon puhetta ja lopulta totesi: ”Ei kyllä minun nyt täytyy lähteä. Mari jo odottaa minuna kotona, ja varmaankin ruokakin alkaa olla jo valmista. Minun pitää vielä kävellä takaisin. Mutta kiitos Eino taas näistä sanoista.”
Einar tarjosi kättä hyvästiksi saarnamiehelle ja tämä tarttui siihen omallaan lempeän voimakkaasti.
”Eipä mitään. Tulehan toistekin!” Sen pidemmittä puheitta Eino jälleen unohtui Pyhän Kirjansa ääreen, ja vaipui mietteisiinsä.
He suuntasivat Mikaelin kanssa eteisen naulakolle, ja sitten eteiskäytävään, jossa valkoinen paksuturkki odotti heitä häntä liehakoiden. ”Olipa taas mielenkiintoista!”, Einar sanoi vielä hieman pitkittääkseen lähtöään.
”No, joo. Eino taas intoutui vähän puhumaan, mutta kyllähän se on ihan mielenkiintoista. Ei vain aina oikein jaksa sillä tavalla keskittyä, kun noita juttuja kyllä tässä talossa saa kuulla.”
”Niin, kyllähän se on ihan ymmärrettävää”, Einar vastasi, vaikka ei oikein ymmärtänytkään kaveriaan. Kuinka ei jaksaisi kuunnella, hän ajatteli mielessään. ”Minä menen nyt. Siunausta vaan vanha ruoja.”
”Siunauksia vaan sullekkin. Nähdään taas.”
Ovi sulkeutui Einarin selän takana. Alkoi jo hämärtää. Ennen kuin hän ehtisi varsinaiseen kotiin, tulisi hänen kävellä hiekkamonttujen ohi, kulkea pitkin jääkuoren peittämää kiemurtelevaa hiekkatietä halki pimeän metsikön, ohi synkästi kohisevan veden hapetuspaikan, pieneen kylätaajamaan saakka, ja sitten vasta meijerin valotolppien katveessa kotiin.
Matka pimenevässä illassa jännitti häntä liki aina. Hän olisi voinut oikaista järven yli, mutta ei halunnut mennä helpointa reittiä, etenkin, kun pelko oli se joka vetäisi pimeyden demoneja puoleensa. Hänen tuli olla vahva, kohdata kaikki sisäiset kauhunsa ja olla niiden voittaja. Siksi hän valitsi pidemmän ja kammottavamman reitin halki pimeyden synkistämän maaseudun, että kohdaten pelkonsa hän ei voittanut vain itseään vaan peittosi kaikki perkeleen juonet ja kadotuksen kavalat voimat. Voittaen pelkonsa hän oli yhtä luonnon, maan, metsän ja taivaan kanssa, yhtä jokaisen lumikinosten alle hautautuneen hillerin ja muiden sellaisten kanssa, metsissä hiipivän ketun kanssa ja jokaisen yöpuulla olevan pikkulinnun kanssa. Hän oli osa sitä kaikkeutta jossa eli, ei erillinen siitä.
Kotioven portailla, matkan jälkeen, Einar tunsi itsensä onnelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti