Kadonnut Paratiisi
1.
”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”
Viisi jäntevää nuorta miestä juoksi lihakset pullistellen, paljaat yläruumiit hiestä kiillellen iltapäivän hitaasti punertuvassa usvaisessa hämyssä. Askeleet kaikuivat kapealla kivisellä käytävällä kuin rummutus. Vastaan tuli kuudentienristeys, ja juoksijat erkanivat omiin suuntiinsa.
”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”
Eräs heistä jatkoi matkaansa pitkälle sillalle, joka nousi polveillen - ensin matalia rakennuksia ja sitten omituisia piikkimäisiä obeliskeja kierrellen - liki yhtä korkealle kuin Kapteeninkaupungin keskustassa kohoava kymmenkerroksinen komentotorni. Sillan korkeimmalta kohdalta näki suuren osan kaupungista, joka rajoittui leveään muurin. Muurin takaa saattoi vielä erottaa pitkänomaisen paljaan saaren ääriviivat – jolla ikuinen kaupunki oli ikuisesti maannut – sekä sen painajaismaisiin muotoihin taipuneet laavakivikalliot, ja lopulta, tummana vellovan hiljaisen meren, joka levittäytyi kaikkiin ilmansuuntiin silmänkantamattomiin ilman ainoatakaan toista saarta tai maamerkkiä.
”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”
Mies valitsi spiraalimaisesti alaspäin suikertavan rampin ja jatkoi matkaansa sitä pitkin. Miehen kasvoilla oli puutunut, kiristynyt ilme. Leuat jauhoivat mantraa (”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”) yhteen puristuneiden hampaiden puristuksessa. Poskilihaksia kivisti kuivasti. Hänen jalkansa takoivat kivisiä katuja kiihkeästi. Joka toinen askel oli jumala ja joka toinen kapteeni, ja silmissä säkenöi sisäinen kipu. Hän katsahti vaistomaisesti ylös, kun varjot synkkenivät oudosti.
Auringon editse lipui valtava taivaansaari, joka kellui kaukana ylhäällä tyhjän päällä. Kaupungin taivaalla oli kahdeksan suurta saarta, jotka kiersivät omia säännöllisiä ratojaan ajan kulumisen merkiksi. Niissä oli avaria tasankoja ja synkkiä saloja ja niissä asusti olioita, joista monet olivat viehättäviä, jotkut kammottavia. Lisäksi taivaalla risteili pienempiä kappaleita kuin kareja tai pienoissaaria epämääräisemmillä, sattumanvaraisilta vaikuttavilla reiteillään.
”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”
Mies kiirehti kortteleihin. Rakennusten hahmot ja värit vaihtelivat korttelista toiseen. Jokaisella alueella oli oma tarkoituksensa, jota sen muodot ja arkkitehtuuri heijastelivat, kuten aistillisuuden korttelilla. Sen jokainen patsas säteili nautinnollisuutta, ja pakonomainen jumalakapteeniajatusmylly lopetti viimeinkin jauhamisensa.
Korttelin hempeässä puutarhassa loikoi ryhmä silmää ja aisteja miellyttäviä raukeita olentoja. Muutama niistä nousi seisaalleen. Joillakin niistä oli terävännäköiset kaviot, toisilla pehmeät anturat joilla ne tassuttelivat viestinviejän eteen – naisen kasvoja, nuorten miesten kuvajaisia. Mies yritti puskea niiden lävitse, mutta ne estivät häntä. Niiden kosketus oli pehmeä, ihastuttavan hyväilevä liukasta ihoa vasten. Ne kuiskivat hävyttömyyksiä korviin. Ne tuoksuivat hunajalta ja maidolta ja vetivät hänet pehmeälle nurmelle. Joku olennoista yritti repiä lannevaatteen auki hänen solakalta uumaltaan.
Hän riuhtaisi itsensä irti ja karjaisi: ”Kapteenin asioilla! Jumalan asioilla… Antakaa tietä!”
Olennot väistyivät kainosti tirskuen sivuun. Jakob sadatteli kiirettä, mutta viestit eivät saaneet olla myöhässä. Hidastelijat olivat tarpeettomia ja tarpeettomat menettivät merkityksensä, kun heidän tietoisuutensa hävitettiin. Hän melkein kaatui kuohuvaan likaojaan ja hyppi sammakkomaisten puhdistajaolioiden yli.
Katuja kansoitti suuri joukko erilaisia epäolioita, keinotekoisia puoliälyllisiä kojeita, jotka suorittivat Kapteenin niille säätämiä erikoistehtäviä, jotka eivät kuuluneet miehelle. Kaduilla kulki myös miehenkaltaisia korkeammantason viestinviejiä, jotka juoksivat tärkeitä sanomia kantaen kuin tuulenpuuskat. Puistoissa ihmistoverit viettivät vapaavuoroaan niin kuin parhaiten saattoivat: rakastellen, ihmetellen kaikkeuden syvyyksiä ja mietiskellen olevaisuuden merkityksiä.
Mies tuli huohottaen komentotornin eräällä vähäiselle takaovelle. Ojensi viestin yrmeälle upseerille, jonka ainoat sanat olivat: ”Sinä olit hidas, herra Jakob! Tämä on jo myöhässä. Jos sinun vuorosi ei olisi ohi, saisit tietää mitä on juosta.” Upseeri murahteli jotakin käsittämätöntä, ja iski oven kiinni. Jakob kääntyi kannoillaan ja korjasi itselleen ärhennellen miltei irtirepeytyneen lannevaatteensa asentoa.
Nyt kun kolme yläsaarenvaihetta kestänyt viestivuoro oli ohi ja kymmenentuhatta viestiä kulkenut Jakobien käsien kautta, ja lukuisat häiriötekijät voitettu, Jakob jatkoi hiljaa kävellen komentotornia ympäröivään metsikköön. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja antoi mielensä lauhtua.
”…jumala, kapteeni, jumala, kapteenijumalajumalakapteeni…”, oli vain etäinen kaiku. Paha uni. Hän kuuli myriadien kaskaiden rauhoittavan, mutta hieman epävireisen konsertin, kun ne kyselivät ja vastailivat toinen toisilleen öisistä mysteereistä. Ääni aaltoili hämärtyvässä illassa ja kaikui säristen ontoissa puunrungoissa ja läheisen joen kovertamassa pienessä kurussa, jossa pieni polku vaelsi yksinäisenä ja hylättynä. Illan hehku varjon ulkopuolella oli vieläkin helteinen.
Lopulta hän saavutti etsimänsä: kurussa, joen upottavalla rannalla, ränsistyneen, piikkisen ruusupensaan vieressä oli yksinkertainen portti – laho kelo, jonka kupeelle oli kaiverrettu yksi sana. Hän mumisi hiljaa portille, astui läpi, tunsi lievää huimausta. Hän oli tullut tuttuun paikkaan eräälle taivaansaarelle, lammen suojaisaan poukamaan. Hieman pettyneenä hän huomasi ettei ollut yksin.
Nainen ui läheisen niemekkeen kaislikkojen edessä. Myös toinen ystävä, jättiläismäinen mies kellui pienessä ristiaallokossa, runsas vatsa vedenpinnan yläpuolella kiillellen. Hetken Jakob harkitsi menevänsä toiselle rauhalliselle paikalle, mutta huomasi lopulta haluavansa olla ystäviensä seurassa.
Jakob käveli kallioisen niemen kärkeen, heitti sandaalinsa ja lannevaatteensa huolimattomasti kiville ja seisoi paikoillaan. Viileä tuuli pöyhi vaaleita kiharia hiuksia ja hiveli parransänkeä. Kolme yläsaarenvaihetta oli juostu pysähtymättä, uupumatta.
Hän astahti jyrkänteelle ja sulki silmänsä. Nautti vielä hetken aikaa tuulesta, kunnes iho nousi kananlihalle, ja hyppäsi aaltojen alle. Pitkä sukellus kirkkaassa vedessä, jykevä hahmo vielä vähän matkaa edessäpäin, vielä muutama äkäinen käsienveto ja ponnistus. Ilma kuumotti väkevästi keuhkoissa, kun hän veti toisen veden alle, nousi itse pintaan, veti ilmaa keuhkoihinsa ja päästi valloilleen läkähdyttävän naurun.
Jättiläinen raakkui vettä keuhkoistaan ja onnistui vaivoin ajatustensa ilmaisemisessa: ”Sinä kirottu... kuohittu... penikka!” Ja hyökkäsi raivopäisesti yllättäjänsä kimppuun. Hetken aikaa leviatan ja behemot teutaroivat lammessa, kunnes eivät enää jaksaneet enempää. He huohottivat mudasta ruskeaksi värjäytyneessä vedessä ja yskivät naamat punaisina.
”Hei vaan, Jakob. Sinulla taisi olla hyvä päivä?”, nainen kysyi. Tämä oli lipunut kauempaa lammelta ja nousi nyt kalliolle kuivattelemaan. Jakob katsoi hetken ystäväänsä, tämän täydellistä kehoa ja muisteli mennyttä, ja vastasi kiusoittelevaan tuijotukseen kääntämällä päänsä sivuun kuin koira.
Kaspar raapi muhkeaa vatsaansa ja heittäytyi uimaan hieman puhtaampaan veteen. ”Kuinkas kävisi filosofia? Haastellaanko jumaluuden olemuksesta?”, hän kysyi ja loiski aallokossa.
Jakob kuuli Heirin naurahtavan kallionsyvennyksessä.
Sitten Jakob seurasi Kasparin esimerkkiä, ui hieman kauemmas rannasta, puhdisti itsensä ja nousi kalliolle Heirin viereen. Myös Kaspar nousi kiville, ravisteli itseään ja asettui heitä lähelle ja antoi punaisen auringon kuivattaa lihaansa. Näin muodostui pyhän kolminaisuuden piiri, jossa mikään ei ollut salattua ja josta kumpusi syvien ajatusten virta. He punoivat filosofisia rakennelmia ja metafyysisiä synteesejä aina Heirin viestivuoron alkamiseen asti, jolloin he laskeutuivat kaupungin sokkeloiseen maailmaan.
Kaspar ja Jakob loikoivat kultareunaisilla divaaneilla, jotka oli päällystetty sinisellä sametilla. Heidän välissään olevalla soikealla pöydällä oli katettuna hedelmiä, lukuisia ruokalajeja ja voimakkaanmakuisia juustoja. Ympärillä pyörähteli useita puolinäkyviä tarjoilijaolentoja, jotka sipisivät liki kuulumattomasti ikuisia loitsuja. Ilmassa leijui tummanvihreitä sanikkaisia, jotka käpertelivät varsiaan ja leyhyttivät ilmajuuria.
”Kuulin aamulla, että joku oli nähnyt Kapteenin liikkuvan suuressa metsässä”, Jakob sanoi kuin ohimennen, tuijotti huolimattomasti kaluttua omenankaraa kädessään ja jatkoi: ”Rauhan aika lähenee loppuaan...”
”No, se oli odotettavissakin. Hän on ollut poissa melko kauan, yli kolmekymmentä yläsaarenvaihetta”, Kaspar vastasi ottaen samalla pöydältä laakean lasin, joi siitä syvään väkevää viiniä ja röyhtäisi vaimeasti. Sitten hänen silmiinsä kohosi viekas ilme. Hän madalsi ääntään ja virkkoi hiljaa: ”Oletko ajatellut sanojani? Kapteenia tarkoitan. Olen kehitellyt mielessäni käytännön koetta, jolla voisimme etsiä ratkaisua polttavaan kysymykseen Kapteenin olemuksesta”. Kaspar otti jälleen kunnollisen kulauksen juomaansa ennen kuin jatkoi. ”Jumala tai ei, rajaton tai ei. Ehkä hän on vain kehittynyt automaattinen, autonominen mekanismi. Jonkinlainen vartija, joka…”
”Hus, oletkos hiljempaa! Saarilla voimme puhua mitä tahansa, mutta ei täällä. Ole vaiti!”
”Hmh. No, kautta Tyhjiinvaluttajan!”, jättiläinen murahti. Hetken aikaa Kaspar tuijotti kumppaniaan ylpeänä ja ivallisesti, mutta muotoili sanansa kuitenkin miellyttävämpään asuun: ”Hyvä on sitten! Älä suotta kiihdy! Ei puhuta nyt, mutta minä olen tehnyt suunnitelmia. Kuten sanoin, niiden tarkoitus on selvittää mainitsemani ongelma, lopullisesti.”
Jakob vaikeni. He söivät myöhäisen illallisensa loppuun hiljaisina ja polttelivat jälkiruuaksi vesipiippuja, joista hyökyi ihastuttava yhdistelmä ruusunkukkien makeutta ja sitruunan pirteää tuoksua.
”Näemme siis huomenna, illan kolmannen hetken jälkeen. Oletko jo sopinut Heirin kanssa?”, Jakob kysyi, kun Kaspar teki lähtöä.
”Hän tulee kyllä, älä sinä hänestä huolehdi.”
Kaspar nousi, käveli pois. Hänen härkämäinen selkänsä haipui ravintolasalin usvaiseen hämärään. Jostain lennähti nimetön tarjoilijaolento ja korjasi astiat pois pöydältä. Se hyöri pöydän yllä kuin pieni pyörre, kosketteli astioita, jotka sulautuivat sen utumaiseen rakenteeseen. Lopulta se lähti yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin oli tullutkin. Pöytä kiilteli kelmeiden valopallojen valossa, mitkä liukuivat rauhoittavasti salin korkeassa ilmatilassa. Yksinäinen muhkea vesipiippu kurlutteli ja höyrysi hiljalleen.
Jakob muisti vielä kaukaiselta tuntuvan ajan jolloin oli tanssinut Nimien temppelissä. Maailmankaikkeus oli lävistänyt hänet ja jumalalliset tuulet olivat käyneet lämpimänä henkäyksenä hänen sielussaan. Tanssin pyörteissä oli ollut yhtä kaiken kanssa ja tiesi jotakin sellaista, jota ei voinut enää tavoittaa. Mutta ajan kuluessa, ajatusten kehittyessä oli saapunut sellainen tiedostamisen taso, jolle epävarmuus oli ominaista. Totuuksien tilalle tuli tulkinta, ja tieto määräytyi todennäköisyyksien mukaan. Hänen sieluunsa oli poltettu jumalankuva ja tunto, mutta henki sisällä liikahteli levottomasti ja pyrki ravistamaan ympäriltään olettamusten kahleet...
Oli yön ensimmäinen hetki, kun Jakob havahtui tarjoilijaolennon kuiskaukseen. Oli aika lähteä. Hän nousi divaanin pehmeydestä ja astui hämyisän hallin läpi viileään alkuyöhön, jossa Temppelin sata kyynärää leveä puolipallo hehkui kuin tulesta tempaistu kekäle. Sen pyöreän kuvun pinnalla tanssi sinisen ja vihreän plasmakuvioita. Temppeli oli salamyhkäinen kupla kaupungin itämuurissa. Ilmassa hyrisi tuttu virsi – temppelin hiljainen murina meren öisiä maininkeja vasten.
Jakob kulki yön selässä. Kaupunki muodostui kolmesta sisäkkäisestä alueesta, joita kehämuurit erottivat toisistaan. Sisin alue käsitti komentotornin ja sen ympärillä kasvavan suuren metsän. Keskimmäisellä alueella sijaitsivat matalat asuinkorttelit ja uloimmalla temppelit ja viestipisteet. Sisäkkäiset kehämuurit olivat tuon iättömän kaupungin kylkiluita ja sen tukiranka, joiden sisällä koko valtaisa rakennelma sykki väristen kuin elävä olento.
Kehämuurien päällä seisovat obeliskit erottuivat taivasta vasten korkeina neulamaisina piikkeinä. Obeliskeissa kuvattiin Kapteenin voitokkaita taisteluita ja muita salaperäisiä vaiheita. Paikoin kortteleiden välissä pilkotti kaasuliekkien valaisemia puistoja, solisevia suihkulähteitä, monihaaraisia puita ja värikkäitä kukkaistutuksia – ne tekivät muuten ahtaasta kaupungista ihastuttavan keitaan.
Jakob saapui temppelin portaille, astui matalat askelmat ja tunkeutui kuplan ohuen kalvon läpi pyhyyden ilmapiiriin. Keskellä pyöreää salia räiskähteli suuri kokko. Muutamia hahmoja huojui sen loisteessa. Ne liikahtelivat ilmassa pyörteilevän vaimean hymnin tahdissa voihkien nuotiolle, joka poltti lihaa, mutta lämmitti henkeä. Hiljainen ihmismumina sekoittui temppelin lauluun ja tulen rätinään. Suuri kupu aukeni sisäpuolelta jonnekin taivaiden syvyyksiin ja toisteli merenturkoosia, sähkönsinistä ja kuiden hopeista rauhaa. Tällä tyhjyyden reunalla saattoi kohdata jumalan hengen, Kapteenin suuren sielun.
Kupua kannatteli neljä massiivista pilaria, joissa hehkui Kapteenin tuhat nimeä monin eri tavoin ilmaistuna – luoja näyttäytyi monessa hahmossa. Lattia oli rakennettu peukalonpäänkokoisista mukulakivistä, jotka muodostivat loputtomasti muuntuvia kuvioita, lukuisia polkuja luojan luo. Jakob suunnisti tulen ohi erään pilarin äärelle ja kosketti sen pinnassa olevaa merkkiä, ja tempautui sisälle.
Hän saapui puhdistuneena tuttuun kammioon, joka sijaitsi korkealla kallionkielekkeellä meren yllä. Huoneessa oli vain yksi sänky ja sen vierellä kolmikulmainen pöytä, jolle oli katettu muutama pikari, karahvi viiniä ja vadillinen hedelmiä. Ikkuna sängyn jalkopäässä aukeni kauas merelle. Jakob heitti vaatteensa lattialle, josta ne upposivat lattian sisälle ja tunkeutui sängyn viileään pehmeyteen. Hän pöyhi valkoisia tyynyjä ja asetteli kevyen lakanan peitoksi, tuoksutteli huoneessa leijuvaa makean mantelin tuoksua ja odotti.
Hän havahtui, kun tajusi toisen läsnäolon kammiossa.
Pehmeys asettui hänen vierelleen. Papitar kosketteli kynnettömillä sormillaan Jakobin ohimoita. Mies liikahti levottomasti. Nainen pyyhki jollakin rauhoittavalla raskaita silmäluomia. Jakob vavahti kosketusta. Papitar hyväili lihaksikkaita käsivarsia, vatsaa ja reisiä, mutta sormen keveä painallus oli kuin puukon kirpeä viilto. Jakob tarttui naisen ranteisiin, mutta papitar tiesi miehen tuntemukset kuin luoja itse. He vaikeroivat hetken nopeassa aktissa kunnes raukeus saapui – yksinäinen lokki kirkaisi jossakin merellä.
Sinä yönä Jakob näki jälleen kummallista unta, josta ei muistaisi muuta kuin epämääräisen toiseuden kaiun ja yksinäisyyden tunteen, joka täytti koko hänen sielunsa ja jätti happaman maun suuhun.
Unessa hän näki kaukaa ylhäältä rannattoman meren, joka tyrskysi rauhattomana, mustana. Se oli olemukseltaan täysin erilainen kuin se, joka syvänsinisiä ja turkooseja värejä heijastaen velloi loivina maininkeina Kapteeninsaaren rannoille. Taivas oli omituinen punaisten pilvien ja tulen helvetti, kuvaelma jossa salamat iskivät äänettöminä ja energia virtasi purppuraisina pyörteinä. Punaisen taivaan alla meri oli kuin synkimmän varjon kaltainen elävä olento, joka liikahteli taivaantulen paineessa ja paikoin heijasteli lyijynvärisestä pinnastaan taivaan purppuraisia sävyjä antaen vaikutelman kuin aaltoilevan pinnan alta olisi erottunut tulisen helvetin kammottavaa hehkua.
Meri ei ollut täysin autio vaan sen pinnalla näytti purjehtivan yksinäisiä kulkijoita. Lisäksi mittaamattomien etäisyyksien päässä toisistaan vaikutti olevan suurempia saarimaisia rakennelmia, joiden välillä pienet purret matkustivat. Jotkin saarista olivat monimuotoisia metallirakennelmia, kaupunkeja pilvenpiirtäjineen, toiset muodottomia ja umpinaisia kuin aikojen saatossa hioutuneita vuoria.
Eräs purjealus veti uneksijaa puoleensa väkevällä voimalla. Jakob alkoi pudota vakaalta kiertoradaltaan korkeuksista. Taivaantulet ja salamat polttivat silmiä ja pilvet syövyttivät ihoa jättäen jälkeensä vesikelloja, jotka räjähtelivät auki täplittäen alastoman vatsan ja paljaat reidet ammottavilla vertavaluvilla kraattereilla. Hän iskeytyi pyörryttävällä voimalla pienen purjealuksen kansilankkujen läpi syvälle ruumaan ja kuparivahvisteisen pohjan läpi pimeyteen, jossa aika tuntui pysähtyvän.
Lyhyen kohtaamisen aikana Jakob oli ehtinyt välähdyksenomaisesti tarkastella purjealuksen sisätiloja, sokkeloista labyrinttiä, joka oli sykkinyt kiihkeästi kuin papittaren pehmeä vagina, mutta sen liike unessa oli kuollutta ja kovaa ilman myötätuntoa. Ilma oli ollut tunkkaista, mutta siinä oli jokin jumalallinen aromi, joka erittyi Kapteenin ylhäisestä hahmosta. Jumala oli leijunut kivettyneenä erään huoneen keskellä hohtavan, verkkomaisen udun varassa. Hänen ympärillään oli liikkunut lukuisia olentoja, joita Jakob ei ollut koskaan ennen nähnyt. Omituiset olennot olivat olleet nivelikkäitä ja moniraajaisia. Jakob oli aistinut aluksen sisällä vallitsevan suuren yksinäisyyden. Elämä oli jossakin muualla kuin aluksen käytävillä. Vain Kapteeni hehkui huoneen keskellä elämän symbolina, mutta hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään. Nivelikkäät olennot, koneet olivat vailla elämänhenkeä. Vaikka ne olivatkin älykkäitä, ne olivat vailla omaa tahtoa.
Käärme mateli Paratiisissa ja Jakob värisi kylmän tuulen puhaltaessa hänen ympärillään. Hän itki, kun kauniita värikkäitä perhosia leijaili jostakin kauempaa kedolta Heirin ja Jakobin väliin. Perhoset tanssivat ilmassa kuin keijut, ja niiden siivet tuntuivat aikaansaavan ohuista ohuimman äänen, joka kimmahteli kuin heleimmän tuulikellon utuinen helinä. Ohut ääni lävisti värisevän sielun ja tuskastuneen sydämen kivuliaasti. Tieto ja äly sykkivät Jakobin sydämessä.
Sitten Kaspar saapui kedon takaa ja aiheutti jo kauas edelleen kuuluvan kumisevan jylinän, joka muistutti rajun ukkosen melua. Perhoset katosivat jonnekin salaisiin piiloihin. Jakobin niskaan kihosi kylmä hiki ja ihokarvat ja hiukset nousivat pystyyn.
”Tervehdys, sisarukset”, Kaspar mylvi aution kedon halki. ”Tuon mukanani energiaa. Paljon voimaa! Tunnetteko sen liikkuvan lähistöllä, te epäherkät tolvanat! Tarvitsen apuanne. Meidän täytyy vangita se näihin koteloihin.”
Kaspar heitti heille molemmille yhden läpinäkyvän tiimalasin muotoisen säiliön. Ne kimmelsivät ilman halki lentäessään kuin tähdenlennot öisellä taivaalla. Niissä oli jotakin tavattoman omituista.
”Älkää nyt siellä istuko! Liikettä niveliin, te luojan hitaimmat viestinkantajat! Voima liikkuu jo, ja tulee kovaa vauhtia tännepäin. Saalistaa meitä kuin jalopeurat. Mutta meillä on ansa valmiina! (Onko, Jakob ajatteli?) Tulkaa, tulkaa! Tulkaa nyt jo, te senkin kuhnurit!”
Heir ja Jakob juoksivat Kasparin perässä ihmetellen hänen toimiaan. He saapuivat suuren aukean keskelle ja nousivat pienelle nyppylälle. Sen huipulla oli kivilaatoista koottu tasanne ja kolme pyöreää aitausta. Kaspar hyökkäsi yhden sisälle, ja kehotti kiivaasti viittilöiden heidänkin ottamaan omansa. Sitten hän huusi: ”Kun näette energian saapuvan, avatkaa säiliönne ja katsokaa mitä tapahtuu. Älkää pelätkö! Olemme turvassa niin kauan kuin pysymme näissä karsinoissa.”
Maa alkoi järistä rajusti. Sitten alkaen idän suunnalta taivaansaari näytti repeävän kahtia ja keskeltä tyhjää taivasta, repeämästä alkoi pulputa synkkää mustaa ainetta. Se tulvi joenkaltaisina sormina kohti Kasparia, Jakobia ja Heiriä. Se sihisi kedon halki kuin vuoksiaalto rantatöyrään yli. Ilma oli täynnään mustaa kumua ja omituisia kaikuja, jotka tuntuivat humisevan jostakin sellaisesta todellisuudesta, joka oli ihmiselle vieras. Se mateli maassa kuin elävä olento. Musta virta kiemurteli kukkulanhuipun ympärillä ja siitä irtosi pelottavia ruoskamaisia siimoja, jotka kiertyivät nilkkojen ja käsivarsien ympäri polttaen kuin ahjosta vedetyt punaisina hehkuvat riimut.
Kasparin ääni kuului ylimaallisten kaikujen keskellä ensin vaimeasti, mutta sitten jatkuvasti voimistuen. Vieraan kielen sanat iskeytyivät ilmaan kuin moukari alasimelle, ilma tuntui säkenöivän kipinöistä ja sykkivän väkivaltaisena. Lopulta Kasparin ääni tuntui olevan voimakkaampi kuin mikään muu asia maailmankaikkeudessa. Hän oli muinainen jumala, taivaallinen alkemisti maailmankaikkeuden alkuhämärissä sekoittelemassa kosmisia keitoksia ja luomassa taivaan maailmoja. Oli vain Kasparin sana ja maailmankaikkeuden alun musta alkumassa.
Musta synkkyys kiemurteli aivan lähellä, nuuski Jakobin korvia ja ihoa. Tiimalasi alkoi väristä hiestä kosteissa kourissa. Hän piti kaksin käsin kiinni kotelosta, joka kihelmöi ja tuntui antavan voimakkaita sähköiskuja. Säiliön kansi napsahti terävästi auki ja sen sisältä alkoi kuulua kauhistuttava imevä ääni, hitaasti musta virta alkoi ujua pieninä puroina sen sisälle. Ensin liike kuohuvasta virrasta säiliöön oli pieni, liki silmin havaitsematon siima, mutta nopeasti virta syöksyi jo valtavana vuoksena. Aineen nopeus kasvoi käsittämättömäksi ja se liehui ja poltti Jakobin ihoa syöksyessään pohjattomalta tuntuvaan säiliöön. Sitten yhdessä käsittämättömässä hetkessä ilma tyhjentyi tummasta aineesta, ja kolme säiliötä napsahti voimakkaasti kiinni.
Saaren halki kulkenut jättimäinen railo oli umpeutunut ja taivaalla punainen aurinko hehkui niin kuin aina. Tuuli hiljalleen ja keto kummun ympärillä lainehti rauhallisesti. Jakob henkäisi syvään ja nojasi aitauksen kaiteeseen. Säiliö hänen käsissään tuntui kevyeltä ja viileältä. Sen sisällä kiemurteli mustaa utua, joka oli kuin mustinta mustetta. Hän laittoi säiliön varovasti viereensä maahan.
”Kaspar, mitä hittoa tämä oikein oli! Mitä sinä olet tehnyt?”, Jakob tivasi uupuneelta jätiltä, joka oli heittäytynyt selälleen aitaukseensa. Kaspar piti säiliötään laajan rintakehänsä päällä tuijottaen sitä tiiviisti ja huohotti vaimeasti.
Heir astui keveästi ulos aitauksestaan, venytteli käsiään ja jalkojaan kissamaisen viehkeästi. Ja vastasi uupuneen jättiläisen puolesta: ”Tässä taitaa nyt olla vastaus kysymyksiimme, Jakob. Toivottavasti meidän ei sentään tarvitse juoda tätä myrkkyä viisautta lisätäksemme.”
Lopulta Kaspar vastasi: ”Ei hyvät ystävät, tämä juoma ei ole tarkoitettu meille. Tämän me tarjoilemme kunnioitetulle Kapteenille. Mutta lähtekäämme nyt nopeasti, ennen kuin jokin muu ehtii tähän paikkaan tutkimaan tätä poikkeuksellista ilmiötä.”
Kolme hahmoa istui nuotion ääressä, jonkin ikivanhan linnamaisen rakennuksen rappeutuneilla raunioilla pienellä taivaan karilla. Muutamalla vielä pystyssä olevalla muurilla keikkui pitkäsormisia ja suurisilmäisiä otuksia, jotka jupisivat pimeydelle ja lauloivat keskenään vaimeasti kehräten. Kaskaat huutelivat trooppisessa illassa. Tuli liikutteli pimeyden varjoja nuotion valokehän äärirajoilla, kiviröykkiöiden ja tiheän kasvillisuuden pinnoilla. Paikoitellen tähdet vilkkuivat siniharmaiden pilvien takaa lasimaiselta taivaalta. Aurinko oli jo laskenut mereen, mutta jostakin kaukaa alhaalta, ilman halki, veden läpi, mittaamattomista syvyyksistä hehkui purppurainen kilo taivaansaaren korkeuksiin asti.
Nuotio rätisi lohduttavasti, kun Kaspar asetteli siihen pitkän halon tulen ruoaksi. Heir maiskutteli makeita hedelmiään tyytyväisenä, pehmeän makuualustansa päällä, alastomana jumalallisena näkynä. Rinnat lepäsivät täyteläisinä kaarina hänen povellaan, nännit suurina ja turpeina kuin kosteat muhkuraiset luumut. Vaaleat, pitkät hiukset valuivat pitkin olkapäitä. Hänen kasvonsa olivat puhdaspiirteiset, mutta Jakob tiesi niiden taakse kätkeytyvästä muurista. Heirin suurissa silmissä ui salaisia pilviä, ja sisällä paloi mystinen tuli, joka poltti jokaista, joka upposi häneen liian pitkäksi aikaa. Heirin keho oli täydellinen, jos oli olemassa tuonpuoleinen jumala, tämä nainen oli hänen kuvansa.
Jakob tarkasteli myös Kasparin alastonta olemusta, joka nojasi karheaan muuriin tuijottaen kaukaisuuteen, taivaanavaruuksiin. Tämän rintakehä oli valtaisa ja sellaiset lihakset, joita Jakob ei tiennyt itsessään olevankaan, olivat voimakkaasti näkyvissä. Vatsa oli vielä rintakehääkin mahtavampi ja roikkui kiinteän lihavana pisarana hänen vyötäröllään. Se melkein peitti kookkaan elimen, joka roikkui haarojen välissä käyränä ja painavana kuin hevosen siitin. Kaspar ei ollut koskaan ollut kiinnostunut naisista tai miehistä tai seksuaalisesta nautinnosta. Tämä jätti oli taivaisiin kurkottaja, hengen kaivoihin vaeltaja, todellinen mystikko jolle tuonpuoleinen oli tämänpuoleista tärkeämpi.
Sitten Jakob tarkasteli itseään. Hänkin vaikutti olevan täydellinen olento: lihaksikas ja notkea. Hän oli ennen rakastanut kehoaan, joka oli antanut täydellisen nautinnon mistä ikinä olikin halunnut nauttia. Tämä maailma oli ollut paratiisi ja ruumis hänen temppelinsä. Mutta henki tuossa temppelissä oli synkistynyt, eikä mikään ruumiinnautinto voinut sitä enää täysin kirkastaa.
Kaspar oli jo hetken aikaa puhunut jotakin hiljaisella äänellä Heirin kanssa ja nyt Jakob havahtui unisesta horteestaan ja kuunteli.
”Minä pohdiskelin pitkään. Mietiskelin ja etsin vastausta. Sitten mieleni saavutti sellaisen todellisuuden tuntemisen syvyyden, jota minun on turha yrittää selvittää teille. Minulla ei ole siihen tarvittavia sanoja. Voin puhua vain vertauskuvin, sillä sanat ovat liian karkeita välittääkseen joitakin niin hienovaraisia ja valtavia asioita.”
”Minä siis puhkaisin todellisuuden kelmeän kalvon ja olin yhtä kaikkeuden kanssa. Pimeydessä minun henkeni sykki ja minä näin näkyjä, karkeilla ajatuksillani sain koetella kaikkeuden sielunpohjan syvyyksiä.”
”Siellä minä näin suuren mustan meren, joka oli myrskyisä ja valtava, ja on kaikkialla meidän ympärillämme, mutta jota me emme vain voi rajoittuneilla aisteillamme yleensä nähdä. Tuo synkkä aine, jota meillä nyt on säiliöissämme vangittuna, on tuon meren synkeää nestettä.”
”Minä tein reiän tuohon todellisuuden kalvoon ja katso, mitä sieltä tuli ulos? Ah, minä tunnen jatkuvasti mustan meren mainingit sieluni muureja vasten. Tunnen sen myrskyn sisälläni, jossa kaikkeutemme keinuu kuin lehti veden pinnalla jossakin kaupungin katuojassa. Tuo synkkä aine on todellisuuden tosiolemus, se joka pitää kaiken yhdessä ja lait voimassa.”
”Kun me juotamme tätä juomaa Kapteenille, saamme nähdä onko hän todella yhtä tuon perimmäisen todellisuuden kanssa, onko hän todella Jumala vai yksi meidän kaltaisemme, joka vain hallitsee meitä. Jos hän tuhoutuu, tiedämme, että olemme paremmin ilman häntä. Sitten meillä on aikaa perehtyä noihin salaisuuksiin, joihin meillä kaikilla lienee portti sisimmässämme. Jopa Jakobilla. Kivun kautta henkemme voivat laajentua ja syntyä uuteen todellisuuteen.”
Jakob kuunteli ja pohti. Jokin Kasparin puheissa muistutti häntä hänen unistaan. Ehkä hän oli jo tietämättään käynyt samassa paikassa missä Kaspar kehui olleensa. Ehkä hän oli myös nähnyt näkyjä pelottavasta merestä, suuresta yksinäisyydestä ja elämän kipunoista mustan meren laineilla. Ehkä? Hän ei voinut muistaa, eikä halunnut puhua siitä, mitä ei muistanut. Yhtäkkiä hän kaipasi Heirin läheisyyttä, tämän lämmintä kehoa ja koko täyteyttä.
”Veli Kaspar, kuinka olet aikonut järjestää sen, että Kapteeni ottaa ryypyn meidän pikaristamme ja juo maljan tätä sinun totuuden eliksiiriäsi”, Jakob kysyi äkkiä.
”Ensi kerran, kun Kapteeni kaipaa meitä kaikkia viestinviejiä, kun hän jälleen kerran virittää koko kaupungin salaperäiseen nopeutettuun rytmiin, me toimimme. Otamme selkäreput ja laitamme kallisarvoiset säiliömme niihin. Ja kun lennämme ilman halki, läpi kaupungin rakennusten, läpi komentotornin ja läpi Kapteenin pyhän istuimen, me avaamme yhtä aikaa säiliömme ja päästämme synkät virrat valloilleen. Sitten näemme, mitä tapahtuu. Se tulee olemaan totuuden hetki!”
Jakob katsoi Heiriä tämän syviin silmiin ja tämän jälkeen Kasparia, joka oli hurmioituneena noussut seisomaan, ojenteli valtaisia kouriaan taivaan puoleen ja tuijotteli kiihkeänä maailmankaikkeutta ympärillään. Kaspar vaikutti mielipuolelta pälyillessään taivaalle ja liikutellessaan suutaan sanattomana. Hetken Kaspar vielä seisoi paikoillaan, sitten pyyhkäisi otsalleen nousseet hikikarpalot pois ja istahti makuualustalleen.
”Hyvät ystävät. Tämä tapahtuu pian. Jakob, ehkä sinun kannattaisi vielä tänä iltana käydä temppelihuorasi luona. Ehkä jo huomenna olemme toisenlaisessa kaikkeudessa.”
Sitten Kaspar heittäytyi pitkälleen ja alkoi kuorsata vaimeasti.
Jakob tunsi sisällään suurta yksinäisyyttä, pelkoa ja ihmetystä. Hän tunsi kuinka unien maailmat yrittivät tulla hänen luokseen kuin varastamaan jotakin kallisarvoista. Kasparin suunnitelmat eivät olleet rauhoittaneet häntä vaan herättivät entistäkin suurempia epäilyksiä.
Heir nousi ylös ja raapi olkapäätään jota vasten tyyny oli painanut karkeita kuvioita, ja astui kevyesti Jakobin luokse, kumartui hänen ylitseen makuualustalle ja suuteli. Luoja kuinka hän suutelikin. Heirin silmissä kimalteli kyyneleitä.
He rakastelivat kauan ja alakuloisen lempeästi. Eikä Jakob tuntenut hänen kanssaan kipua vaan suunnatonta pehmeyttä, joka valui tyhjään sieluun. Hän maistoi naisen suloisen maun, tunsi tämän täyteläisyyden suussaan. He lävistivät toinen toisensa, imivät toisensa tyhjiin – ja Kaspar käänsi kylkeä ja murahteli vaisusti uniensa lumoissa karkean maailman sen enempää häiritsemättä. Isosilmäiset olennot kehräsivät hiljaa raunioissa ja kaskaat jatkoivat loppumatonta konserttiaan.
Kirjasto oli suuri äärettömyyksiin ulottuva sali ja muhkeat kirjahyllyrivistöt vaikuttivat jatkuvan kaukaisuuteen. Siinä kohtaa missä tornin ulkoseinien olisi pitänyt tulla vastaan, sali jatkoi laajana tilana aina ikuisuuksiin asti. Jakob oli joskus yrittänyt kartoittaa kirjaston äärirajoja, mutta ei ollut koskaan viestivuorojensa välisinä lepohetkinä tavoittanut niitä. Täydellinen järjestys vallitsi. Paikoin oli hämärää, mutta siellä täällä oli pehmeitä sohvia ja alkovimaisia, valaistuja tiloja, jotka nousivat lattiasta kuin rosoiset kraatterit saaren laavakivikallioiden syvennyksissä. Niihin saattoi kuka tahansa asettua: levätä, lukea, rakastella, pelata monimutkaisia pelejä, paeta keinotodellisuuksiin tai nauttia vanhoista tallenteista. Täällä jossakin Kaspar oli mietiskellyt ja löytänyt sen synkän meren, joka aaltoilee kaikkialla.
Jakob suuntasi erään alkovin luo ja tilasi hopeisenharmaan utuiselta virkailijaolennolta erään viihdyttävän teoksen, jota oli lukenut joskus kauan aikaa sitten. Hän asettui täydellisesti muotoillulle sohvalle ja kaappasi pienelle lukupöydälle ilmestyneen viskilasin käteensä. Virkailijaolento saapui takaisin ja ojensi kirjan Jakobille, joka nosti kirjan rinnalleen, siemaisi lasistaan ja alkoi lukea…
Sitten yllättäen Jakob tunsi sielussaan suuren puristavan voiman. Hän tunsi kehonsa jännittyvän äärimmilleen. Hänen jänteensä venyivät ylimaallisessa rasituksessa ja hänen sydämensä värisi tavattoman nopeasti.
Kirjasto oli muuttunut silmänräpäyksessä läpinäkyväksi, sen seinät kuin savuksi ja kaukaisuuteen ulottuvat labyrintit olivat kadonneet. Maailma räjähti ympärillä ja hän paiskautui ilmaan. Hän tunsi supistuvansa ja alkavansa liikkua huimaavalla nopeudella. Korvat täyttyivät pasuunoiden äänestä. Kapteenin vaskisoittimet kirkuivat rätisten niin kuin vain hänen instrumenttinsa saattoivat pauhata. Se oli Kapteenin merkki. Rauha oli ohi ja kaikkien oli muututtava: kuka valonsäteeksi, kuka tuuleksi, jumalan viestinviejäksi.
Kaupunki sykki alhaalla. Ilmassa liikkui lukematon joukko viestinviejiä, jotka viuhuivat värikkäinä salamoina kaiken keskellä huojuvan komentotornin ympärillä. Vielä hetken aikaa viestinviejiä kohosi komentotornin ympärille värisemään epämääräisenä pilvenä kiertoradoilleen kunnes kaikki olivat saapuneet Kapteenin kutsun pakottamina, kuka saarilta kuka mistäkin. Itse Kapteeni istui valtaistuimellaan komentotornin päässä ja hehkui kuin aurinko.
Alhaalla matalat rakennukset vetäytyivät maan sisälle. Muurin reunassa temppeli hehkui ylimaallista sinistä hehkuaan kuin jokin salaperäinen voimageneraattori. Ilmassa ujelsi tuuli. Sitten Kapteeni alkoi laulaa. Matala, muriseva ääni kietoi viestinviejät valtaansa, ja yksi toisensa jälkeen he yhtyivät siihen. Hitaasti viestinviejien sakea pilvi tiivistyi yhdeksi suureksi eläväksi palloksi. Kapteenin ääni muuttui ja hän alkoi kuiskailla nopeasti kaikille joitakin salaisia sanoja, joita kukaan ei saattanut ymmärtää, mutta jotka heidän kehonsa ottivat vastaan. Kun seremonia oli ohi, Kapteeni voihkaisi ja maailma muuttui.
Jakob menetti kaiken ajantajun. Ympäristö oli pelkkää valoa ja varjoa, värejä, nopeutta, törmäyksiä ja kipua. Hänen kehonsa oli hänen herransa palveluksessa.
Sitten joku otti häntä kiinni olkapäästä. Eteen ilmestyivät kahdet varjomaiset kasvot. Hänen käsiinsä tartuttiin kiihkeästi, ja samassa kasvot kirkastuivat Kaspariksi ja Heiriksi. Jakob tunsi olonsa tasaantuvan, hän ei enää lentänyt valonnopeudella vaan leijui. Kaspar tuijotti jännittyneenä eteensä kuin olisi ponnistellut suuresti. Heir oli rauhallinen ja huolettoman näköinen ja tuntui luottavan Kaspariin täydellisesti. He leijuivat yhdessä muodostelmassa kuin kevyt lumihiutale, kun samaan aikaan heidän ympärillään riehui helvetillinen tuli ja sykkivä viestinviejien virta. Jossakin alempana Jakob näki komentotornin, joka vaikutti olevan myrskyn silmässä ja koko maailmankaikkeuden keskus.
Kaspar raotti rohtuneita huuliaan ja sai ähkäistyksi ilmoille muutaman lauseen: ”Nyt on totuuden hetki rakkaat sisarukset. Kohta menemme lähelle Kapteenia ja kun minä päästän irti Heirin kädestä ja avaan säiliöni, tehkää te samoin. Kohta näemme mitä tapahtuu”.
Niin he lipuivat ilman halki hitaasti kohti Kapteenia kenenkään estämättä.
He olivat Kapteenin edessä ja katsoivat tämän avonaisiin, mitään näkemättömiin suuriin silmiinsä. Niissä kupli keltaisia liekkipalloja. Outoja maisemia. Tuntemattomia olentoja.
Kapteeni istui korkealla tuolillaan ylväänä kuten jumala. Hänen kalju päälakensa kiilteli ympäröivän maailman myrskyjen loisteessa. Hänen kasvonsa olivat ikivanhat, mutta niiden juonteet eivät olleet syviä. Hänen leuassaan kasvoi vaaleaa partaa, ja hänen kulmakarvansa olivat yhtä tuuheat kuin puutarhan synkein, risukkoisin pensas. Hän oli herra ja jumala, ja Jakobia pelotti.
Samassa Kapteeni liikahti ja Jakobin kauhistukseksi tarttui kiinni väkevällä kourallaan hänen hiuksistaan. Kapteenin silmissä oli omituinen epäuskoinen, epätietoinen ilme. Hän ravisteli itseään kuin leijona ja tarkensi katseensa Jakobin vetistäviin silmiin.
”Mitä helvettiä?”, Kapteeni sanoi. ”Kukas se sinä oikein olet?”
Luojan katse oli polttava, se näki kaiken mitä Jakobin sisällä oli, ja hetkessä suunnitelma oli paljastunut. Mutta ennen kuin Kapteeni oli tehnyt mitään enempää, Kaspar huusi kovasti ja avasi säiliönsä. Heir avasi omansa ja samoin Jakob.
Yön synkein pimeys purkautui säiliöistä ulos suurella voimalla. Se tuntui räjähtävän laajalle alueelle ja sitten kerääntyvän kokoon spiraalimaiseksi uduksi Kapteenin ja hänen lähellään olevien viestinviejien ympärille. Kapteeni kivettyi paikoilleen ja myös maailmankaikkeus alkoi hidastua. Musta utu pyörteili ilmassa rauhattomana ojennellen mustia utukiehkuroitaan etsien ja koetellen ympäröivää purppuranhehkuista maailmaa. Välillä kuului onttoja poksahduksia, kun kiivaasti eteneviä viestinviejiä osui hapuileviin lonkeroihin. Kapteeni nousi istuimeltaan väkevästi huutaen. Utu värisi ilmassa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Jakob oli edelleen Kapteenin tiukassa otteessa ja tunsi kuuroutuvansa äänien vellovassa meressä. Hän katsoi taakseen ja näki kauhistuttavan näyn: Mustat siimat kietoutuivat Heirin ja Kasparin kehojen ympärille, mitkä sätkivät ilmassa suurten kipujen kourissa. Kaspar karjui ja viuhtoi käsiään. Sitten yhdessä hirvittävässä hetkessä Heir näytti repeävän kahtia, ja sitten moneen osaan. Ruumiinkappaleet, jotka olivat hetki sitten olleet rakastettava Heir, lensivät ympäri kaupungin taivasta.
Suuri musta siima iskeytyi päin Kasparin päätä, halkaisi sen ja repi koko Kasparin kehon punaiseksi hyytelöpilveksi, joka lankesi verisateena jonkin matalan rakennuksen katolle kaukana alhaalla. Jakob kirkaisi kuin olisi kuollut itsekin, mutta hän ei kuollut – sen sijaan pimeys nielaisi hänet.
Jakob oli synkässä kurimuksessa. Hän pyöri hitaasti itsensä ympäri pimeyden keskellä, hengittäen pimeyttä ja haistellen sen kuivaa katkua. Yö tunkeutui sisälle hänen silmistään, sieraimistaan ja korvistaan. Hän oli meren syvyyksissä, ikuisessa yössä. Maailma oli kadonnut kauas, kiire tuntui olevan ohi.
Kapteenin henki liikkui vesissä! Kapteenin henki oli pimeys, joka oli kaikkialla. Kapteeni oli itse yön synkeys ja kaikkeuden hämärä, ja Jakob oli luojan sisällä, hänen ajattomassa mielessään.
Jakob oli hiljaa. Ajatukset olivat vaiti, kun hän liikahteli syvyydessä. Sitten jokin kivun välähdys kirkastui jossakin hänen sielussaan. Heirin kasvot nousivat hänen eteensä, vasten näkymätöntä pimeyden verhoa. Kasvot olivat kivun vääntämät ja valkoiset, verettömät. Silmät olivat kääntyneet ympäri ja ruhjotuista kasvoista tuijottivat vain valkoiset mitään näkemättömät puolipallot.
Kuolema! Jakob voihkaisi.
”Kuolema”, Kapteenin henki parkaisi. Pimeys ympärillä tuntui kouristelevan, kuin papittaren kuumeinen vagina.
Pimeys vapisi ympärillä, värähti ja sitten hävisi vaiheittain vaaleuden tieltä. Utuinen harmaus levisi kaikkialle. Valo, joka säteili jostakin hänen päänsä yläpuolelta, paljasti muotoja. Hänen silmiensä eteen aukeni omituinen sinihämyinen maailma, joka kiemurteli usvahahtuvia. Sitten Jakobia pyörrytti.
Jakob oli pyöreän kammion reunassa. Kammion keskellä hän näki Kapteenin alastoman ruumiin, joka kellui ilmassa hohtavien verkkojen, seittimäisten lankojen varassa kuin hämähäkki. Kapteeni oli pystyasennossa, mutta liikkumaton. Hänen nenästään ja korvistaan valui verta ja jotakin mustaa öljymäistä ainetta. Jakob tiesi, että Kapteeni oli kuollut!
Mustanpunainen veri valui pitkin Kapteenin ruumista uurtaen kehoon syviä haavoja kuin happo tai kuuma metalli. Kun veri osui hohtavan verkon säikeisiin, jotka olivat kiinnittyneet Kapteenin ruumiin ympärille pehmeäksi utuverhoksi, säikeet katkesivat. Lopulta koko hohtava verkkohäkki kirkastui vaimeasti ja hävisi pois. Kapteenin ruumis putosi lattialle inhottavan märästi läsähtäen. Lattialle oli kertynyt suurehko lammikko mustaa öljymäistä verta, joka nyt näytti syövyttävän koko ruumiin epämääräiseksi kasaksi kuollutta lihaa.
Jakob voi pahoin. Hän luuli antavansa ylen ja nosti kätensä suunsa eteen.
Kuului omituinen metallinen kalahdus, ja hän unohti pahoinvointinsa. Jakob yritti koskettaa huuliaan, mutta ei löytänyt niitä. Hän koetti liikuttaa leukojaan, mutta sellaisia ei tuntunut olevan. Hän etsi nenää kasvoistaan, mutta ei löytänyt mitään. Hänen ihollaan ei vaikuttanut olevan tuntoaistimusta.
Ei, kädet liikkuvat ja hänen jalkansa toimivat hänen allaan. Vai toimivatko?
Kyllä, hän saattoi liikkua! Sitten hän katsoi tarkemmin käsiään ja järkyttyi pahoin huomatessaan niiden olevan jotakin tummaa metallista ainetta. Hänellä oli ainakin kymmenen nivelikästä sormea molemmissa käsissä, ei vaan neljässä, kuudessa eri kädessä? Hänellä oli kolme käsiparia?
Missä hänen jalkansa olivat?
”Eihän minulle ole jalkoja, on vain kolme paria raajoja...”
”Kapteeni minut pelastakoon!”
Hän nousi kolmen raajaparinsa varaan seisomaan ja yritti katsoa ympärilleen. Sen sijaan, että pää olisi kääntynyt, hänen silmänsä pulpahtivat ulos kuopistaan ja tuijottelivat eri suuntiin kuin mielipuolisen etanan tuntosarvet pitkien, venyvien kannatinvarsiensa päässä. Hän huomasi tuijottavansa itseään silmästä silmään, ja kirkaisi ja kirosi. Hän ei tiennyt kumpi oli omituisempaa: nähdä oma ruumiinsa vai kuulla oma äänensä täysin vieraiksi ja tunnistamattomiksi muuttuneina.
Hetken hän pyöri ympyrää liikutellen raajojaan, kilistellen ja kolistellen paikoillaan kuin hulluksi tullut moniraajainen hyönteinen.
Hän oli noin polvenkorkuinen olento, jonka pisaranmuotoinen keho huojui kuuden nivelikkään jalan varassa, jotka saattoivat taipua mihin asentoon tahansa mistä kohtaa tahansa. Hänen silmänsä olivat punahehkuiset hiilet pitkien taipuisien tuntosarvien päässä. Kaulaa ei ollut tai muusta ruumiista erottuvaa päätä, eikä silmiä ja raajoja lukuun ottamatta muuta kehosta erottuvaa uloketta. Hän lysähti maahan raajojensa päälle mieli sekaisena, omituisten ajatusten vallassa.
Pyöreän kammion seinään, vastapäätä Jakobia aukeni ovi pimeyteen ja sieltä tunkeutui sisälle leegio hänen itsensä kaltaisia olentoja. Ne tulivat ääneti ja kuljettivat mukanaan erilaisia kojeita. Jakobista piittaamatta ne liikkuivat kapteenin nyt liki tunnistamattoman ruumiin ympärillä, verhosivat hänet jonkinlaisella energiaverholla ja veivät pois. Ne toimivat hyvin nopeasi. Lattia oli niiden jälkeen puhdas ja kiiltävä. Oven sujahtaessa kiinni Jakob oli yksin.
Jonkin ajan kuluttua hän nousi. Yritti kävellä. Uusien raajojen käyttämiseen oli vaikea tottua, mutta jotenkin hän lopulta onnistui siinä. Hän eteni oven luokse. Se avautui ja paljasti kapean käytävän. Hänellä oli pakonomainen tarve liikkua eteenpäin. Paikoilleen ei voinut enää jäädä.
Käytävä jatkui noin viisikymmentä kyynärää eteenpäin. Siitä erkani ovensuita molemmin puolin toisiin käytäviin ja pieniin kammioihin, joissa näytti olevan kummallisia kojeita, surisevia laitteita ja vilkkuvia valoja. Joissakin oli istuimia ja vuoteita, mutta ihmisiä hän ei nähnyt missään. Myös olennot olivat kadonneet.
Hän jatkoi käytävän päähän, josta nousi portaat ylös. Portaiden alapäästä saattoi nähdä luukun aukosta punahehkuisen taivaan, joka pyörteili ja myrskysi pelottavasti. Taivaalla salamoi ja juoksi energiavirtoja, jotka pelottivat Jakobia. Hän nousi portaat ja huomasi olevansa jonkinlaisen purjealuksen kannella. Taivas myrskysi, mutta kaikkialle kaukaisuuteen asti laajeneva lyijyaaltoinen, musta meri oli tällä erää lauhkea, sen mainingit olivat leutoja ja alus tuskin keinui meren pinnalla.
Jakob käveli epävarmasti liikehtien klipperin keulaan. Hän tarrautui raajoillaan keulan kokkapuuhun ja harusvaijereihin. Hän asettui aloilleen ja jäi pohtimaan tilannettaan ja lukuisia kysymyksiä. Hän tunsi kuivaa masennusta ja mautonta ikävää. Hän kaipasi Kasparia ja Heiriä. Hän oli menettänyt heidät, vai oliko?
Sitten Jakob muisti mitä he olivat Kasparin kanssa tehneet. He olivat etsineet totuutta todellisuudesta ja jumalasta. Oliko tämä totuus? Oliko tämä paratiisi?
Hän jäi tuijottamaan synkeänä yksinäisiä laiskasti vellovia maininkeja, joiden pinnoille taivaan punertavat valopallot heijastuivat painajaismaisina tulen hehkuina, kuin helvetin ikuisina lieskoina
