Novelli: Yön jumala

Oli Pimeän aika, oli yö. Kuu kulki hiljalleen taivaan kulmilla ja tähdet murjottivat jäätyneinä pisteinä liki pilvettömällä taivaalla. Maassa oli lunta kinoksittain.

Kaksi kaverusta rämpi aukean keskellä. Heidän rikkumattomaan lumiaavaan muodostama vana jatkui taaksepäin omituisen kukkularyhmän halki aina niiden takaiseen metsänreunaan ja tielle. Oli kylmä ja hengitys huurusi ilmaan. Kulmakarvat ja pipojen alta pilkistävät hiusten hapsut olivat saaneet samanlaisen valkean kuuran kuin muutamien koivujen muutoin paljaat riippaoksat metsän reunassa.

Pojat kulkivat mietteissään – olivat keskustelleet jostakin merkityksellisestä, jostakin joka oli heidät nyt hiljentänyt. Kuu katseli heitä yksinäisenä, yön kirkkaana majakkana, ymmärtäen. Aavan halki, ilmassa, kaikui pakkasen ääni, kun pakkanen löi kuusikkoa. Vaikka oli kylmä, poikien sisällä oli ihmeellinen hehku. He eivät kävelleet karussa kurussa, vaan heidän sielunsa vaelsivat kultaisten kukkuloiden ihmeellisessä maastossa. Aavaa ympäröivä yön tummentama hongikko oli ikuisen elämän- ja tiedonpuiden satumainen metsikkö. Hiekkamassiivit, kukkulat aavan toisella puolella olivat ne valkoiset vuoret tai se Siinai, jossa korkea mahti puhui. Tuo maisema, joka oli syntynyt puskutraktorien ja maanmurskainten raastaessa muinaista jääkauden muodostamaa harjua oli pojille portti toisenlaiseen aikaan, sielujen sisäisiin maailmoihin, kauneuteen.

He saapuivat kurun reunalle ja rämpivät jyrkkää rinnettä ylös metsän juurelle. Siinä he puuskuttivat hetken aikaa ja ravistelivat samalla ylimääräisen lumen pukineistaan, kaivoivat kenkiin tunkeutuneen lumen takaisin hangelle. Kovin pitkään ei kannattanut olla yhdessä kohdin sillä yön jäätävä henki alkoi nopeasti jäystää lumesta kostuneita nilkkoja ja ujutella kalmaisia sormiaan toppatakkien ja pitkien alushousujen läpi luihin ja ytimiin.

Pojat eivät vieläkään rikkoneet puhumattomuuden muuria. He jatkoivat kulkuaan tiellä. Se kiemurteli koko hiekanottoalueen ympäri tänne ja jatkoi metsän halki edelleen kilometrien päähän pieneen asutustaajamaan, jonka sydän oli pieni maaseudun meijeri teollisuusalueineen. Toinen pojista, Einar asui meijerin rivitaloissa. He kulkivat otsat kurtussa ja hiljaisina auratulla tiellä. Lumi narahteli askelten alla varsin hyvin tuntemilleen saappaille…

Pilvi kierähti kuun eteen varjostaen maailman, ja metsä pimeni synkäksi. Einarin ajatukset alkoivat harhailla pois syvyyksistä. Puut olivat korkeita mäntyjä ja kasvoivat tiheästi. Kovin kauas metsän sisään ei voinut juuri nyt tieltä nähdä. Tien kuoppia oli vaikea erottaa. Vihollinen kuiski korviin ja talvisen metsän öiset risahdukset, suhahdukset kuulostivat epäilyttäviltä. Vanhempi poika, Mikael ei tuntunut olevan millänsäkään lievästä pimeydestä, hän nautti yöstä ja pimeästä, varjojen elämästä. Einar ei ollut aivan niin hyvä tuttu pimeän kanssa, vaikka usko Jumalan kaikkisuojelevaan voimaan olikin vahva hänessä.

Ylimaallinen oli pojille aina läsnä olevana. He seurasivat Jeesukseksi nimitettyä sydämissään. Ja siellä missä tuo kolminaisuuden yksi persoona oli, siellä oli myös leegio langenneita enkeleitä valmiina piruntyöhön – mahdollisesti. Hiekkakaivannolla tapahtui toisinaan epätavallisia asioita, ja nyt nuo mahdolliset kuvajaiset kummittelivat Einarin tajunnan rajamailta.

”Hei, kuule Mika! Mikä tuolla tiellä edessä liikkuu”, Einar sanoi äkkiä vavahtaen.

”Missä?”

”No, tuolla edessä, mutkan jälkeen!”

Jokin harmahtava epämääräinen möykky eteni tienpientareella vasten korkeaa aurattua lumipenkkaa. Se tuntui huomaavan pojat ja lähti tulemaan heitä kohti. Neljä jalkaa kopisivat välillä vasten tien jäisiä läikkiä, kun olento juoksi heitä kohti kuin mielipuoli.

”Koira! Beli!”, Einar huokaisi hiljaa ja ryntäsi sitä kohti Mikaelin kanssa. Se oli Mikaelin koira, joka oli jälleen kerran karannut omille teilleen tarhan aitauksen yli. Jälleennäkeminen oli riemukas, ainakin koiran näkökulmasta. Mikael isännän ominaisuudessa oli hieman toisella tuulella koiran ottamien vapauksien suhteen ja nuhteli sitä voimakkain sanankääntein.

Mutta siinä oli koira, kolmas toveri. Rapsutteluiden, silitysten ja muutaman haukun jälkeen kolme poikaa jatkoi matkaa edelleen ”takahiekkamontuille” hiljaisuuden muuri murtuneena. Yö oli jälleen miellyttävä ystävä molemmille ihmispojille. Koiralle yö oli tuskin koskaan mitään muuta kuin hyvää jäniksenjälkien nuuskinta-aikaa. Vanhasta halkihuulesta koira ei kai koskaan mitään muuta ollut saanutkaan kuin ihastuttavan, makuhermoja kutkuttavan hajun.

Takahiekkamontut ei ollut niin suuri kuin ”etu-hiekkamontut”. Se oli korkeiden honkien saartama kapeikko, joka avartui suuren harjun, Kirkkoharjun tyvelle jonkinlaiseksi kraatterimaiseksi syvänteeksi. Suuri hiekkavuori eristi takahiekkamontut edellisistä. Tällä kohtaa ikuisesta harjusta oli enää jäljellä kaksi harjannetta, muuten oli tasaista. Tie jatkui kaivannon ohi pienelle erälammelle ja sitten edelleen korkealle Kirkkoharjulle, josta saattoi kirkkaana yönä nähdä kirkonkylän valot järvien rikkoman tietymättömän metsäalueen takaa.

Koira viiletti poikien edellä tuulispäänä. Se oli kyllästynyt poikien sen mielestä liian hiljaiseen etenemiseen. Koiran askel oli toinen kuin ihmisen askel. Se nelisti takahiekkamonttujen toisen suuren vuoren päälle. Lumi roiskui sinertävinä kipunoina kuun loistaessa kaukaa avaruudesta. Koko maaston yllä lepäsi alakuloinen väri, ihastuttavan rauhallinen synkeys. Hiekkavuorten reunat hehkuivat sinessä. Pojat kiipesivät jyrkkää, lumista rinnettä koiran perään.

Beli istui ylpeänä vuoren korkeimmalla kohdalla. Sen nenä nuuhki raikasta ilmaa. Pojat rämpivät puolimetrisen lumikerroksen läpi koiran luo ja rapsuttivat sitä. Hetki oli sellainen, että ylhäällä kaartuva taivas tuntui kumartuvan lähemmäs. Tähdet olivat kuin reikiä toisenpuoliseen kirkkauteen, jonnekin ajan ja tilaulottuvuuden ulkopuolella olevaan maailmaan. Lapsuudenmaiseman mystiikka ujui tajunnan virrassa ja jumalallinen olemassaolo leijui aistien pinnalla.

”Rukoillaanko?”, Einar kysyi.

Mikael huokaisi hiljaa ja nyökkäsi hyväksyvästi: ”Rukoillaan vaan, mutta ensin ääneti vähän aikaa”.

Heidän mielensä täyttyi rauhalla. Heidän sydämensä kietoutuivat heidän jumalalleen tarkoittamien äänettömien sanojen ympärille. Tähtien valo kantoi syvälle pinnan alle hyväillen heidän henkiensä liekkejä. Heidän sydämensä oli liki yhtä korkeimman kanssa, kaipuu jumalan puoleen oli suloisen sietämätön. Määrittelemättömän ajan jälkeen he puhuivat ajatuksensa ääneen. He jakoivat huolensa koiran ja jumalan kanssa. Tuuli kuiski korvissa. Elämä tuikki sielussa voimakkaana ja maailma taivaineen, kaikkine voimineen ja olioineen oli ihmeitä täynnä. Sydämessä oli lämmintä.

Sitten tuli kylmä, kun pakkanen yön lyhentyessä kiristi otettaan Savon maakunnasta. Tässä tilanteessa saunan jälkilöyly kutsui miellyttävänä tulevaisuudenkuvana poikia.

***

Mikaelin perhe asui pyöröhirsistä rakennetussa hirsitalossa järven rannalla. Se oli kaksikerroksinen komea talo, jonka yläkerran huoneessa Einar oli viettänyt useampia öitä kuin saattoi muistaa. Keittiön ikkunassa loisti tuikku, jonka Mikaelin äiti oli jättänyt pojille palamaan. Talo oli liki hiljainen lumipeiton alla. Isäntä ja emäntä uinuivat yläkerran toisessa kamarissa. Talon kaikkitietävä lihava isäntä nukkui vaimeasti kuorsaten. Selkä patjaa vasten nukkuessaan isäntä päästeli kummallisia, varsin voimakkaita korahtelevia äännähdyksiä, joita ei mielellään kuunnellut edes laipion läpi alakertaan. Mikaelin äidin jo nyt vaistonvaraisesti toimiva käsi hiveli terävästi räpsähtävän ruoskan tavoin isännän kylkeä liiallisen äänenvoimakkuuden ilmetessä, ja mies käänsi yhtä vaistonvaraisesti kylkeään, joskin hieman urahtaen.

Mikael laittoi koiran sisälle etuovesta eteiskäytävään, jonne koira jäi yksin hieman vastenmielisesti. Mutta jäi kuitenkin, kun muhkeasti täytetty ruokakuppi veti sen huomion kokonaisvaltaisesti puoleensa. Itse he kiersivät talon toiselle puolelle, sivuovelle, josta pääsi talon pukusuojaan ja sieltä lempeästi hehkuvan kiukaan vaikutuspiiriin, kaikkein pyhimpään saunaan.

Pojat riisuivat vaatteensa yltään jonkinlaisiin sykkyröihin pukuhuoneen pyykkäyspöydälle, mankelin ympärille kuin protestiksi kaikkea tasaista ja siloiteltua vastaan. Lumesta kosteat sukat löysivät tiensä nurkkaan. Siinä he olivat, kaksi ihmislasta alasti, kehot valmiina ottamaan vastaan suomalais-ugrilaisen perinteen kaikkein puhtaimman ilmentymän, saunan pyhittävän ja hiljentävän vaikutuksen. Vanha, monitahoisiin suuntiin suihkuava suihku huuhteli ylenmääräisen hien heidän valkoisilta ja paljailta pinnoiltaan. Sitten saunan ovi avattiin ja kiukaan päältä poistettiin ohimennen metallinen, kuumuutta varjeleva luukku. He asettelivat itsensä pyyhkein päällystettyjen lauteiden päällä, selät tavoittivat puun nyt jo jäähtyneen, mutta aikaisemmin miltei polttavan pinnan varovaisesti ja lopuksi jalat nostettiin tukipienoille. Hetken aikaa he vain hengittivät saunan hämärää ilmaa ja karkoittivat talven ruumiistaan.

Kiuas oli suuri, miehen mittainen musta monoliitti kuin syvyyden mahtava hauki. Sen yläosassa oli ankara aukko, joka henkäili kuumaa höyryä, jos vain joku uskalsi heittää vettä sen kiduksille. Mikael otti kuparikuuppaisen, katajavartisen kauhan seinän kuuden tuuman vanhanajan naulasta ja täytti kuupan puolilleen järven pyhitettyä, raudan tuoksuista vettä. Hän lennätti tottuneella ranneliikkeellä veden kiukaan kitaan, ja saunan melko avara tila oli hetkessä kihisevää lämpöä täynnä. Höyrä tuli ja mateli salakavalasti seiniä pitkin kuin käärme poikien hartioille ja kutitteli kaksihaaraisella kielellään heidän korviensa kärkiä. Einarin oli pakko kumartua tuon voiman edessä hieman alemmalle tasolle, viileyteen.

”Jaahas, taitaa taas olla aika haastella siitä ikuisen helvetin opista, vai mitä?”, Einar kitisi kumartuneessa asennossaan, ja nousi ylös, kun kuumuuden aalto oli hiukan hellittänyt.

”En minä kyllä oikein ymmärrä sitä opetusta ikuisesta kärsimyksestä tulikiven katkuisessa järvessä”, Einar jatkoi edelleen.

”Ajattele nyt mikä kauhistuttava ajatus! Jeesukseen jos et usko – olet sitten miten nuhteeton ihminen tahansa – niin ei taivaaseen ole asiaa, ja mikä sitten on se toinen vaihtoehto? Isäs, se vaan tuntuu olevan kovasti eri mieltä siitä ikuisuudesta muita uskontokuntia vastaan. Helvetissä kärsitään vaan tietty aikamäärä, niin ettei jäljellä jää juurta eikä oksaa – vai miten se nyt meni…”

”Joo, no se on niitä Einon adventistien juttuja, mutta vähän vaikeeta sitä on muutenkaan käsittää. Jos meidän Jumala rakastaa meitä ja kaikkia keitä on luonut, niin miten se voi laittaa ihmisiä ikuisen vaivan paikkaan. Ja toinen juttu on se, että jos adventisti tulkitsee asian oikein niin, miten Jumala on saattanu antaa loppujen kristittyjen harhautua näin tärkeässä asiassa niin etäälle absoluuttisesta totuudesta? On se vaan kumma…”

”Ja menehän ja kysy asiaa saarnaajalta tai joltakin papin ketkulta niin vastaus on ympäripyöreesti kautta kaikkien rantain, jotain siihen suuntaan, että eikös ne Jumalan tiet olekin varsin ihmeellisiä ja kovin tutkimattomia.”, Einar lisäsi.

”Mikä tietysti sinällään varmaan paikkansa pitääkin, mutta eihän se tuollainen lausunto mitään selitä”.

Ja näin he jatkoivat vakaumuksensa tutkimista erilaisilta näkökulmilta. Avoin mieli tutki vaihtoehtoja, rakkaus rehellisyyteen oli heidän sydämessään ylimpänä periaatteena. Heidän persoonissaan oli sellainen asetus, joka ajoi heitä asioiden ymmärtämisessä eteenpäin vaistonvaraisesti, vietin vastaansanomattomalla voimalla. Totuus paloi heidän sydämissään kuumana kuin kiukaan punahehkuiset kivet mustan monoliitin sisällä. Uskomusten peltinen ulkokuori alkoi jo kuumentua ja kukaties ajan myötä se saattaisi palaa puhki. Vielä hehku ei kuitenkaan ollut polttavan punainen, vaan ennemminkin lämmittävä elämän mielenkiintoiseksi tekevä pimeyteen vilkkuva lyhty.

Teologisten pohdintojen lomaan kiuas pihisi ja puhisi, kun löylyä heitettiin. Välillä he siirtyivät pukusuojan puolelle ja jopa ulos lumihangelle. Avantoa ei ollut muistettu tehdä aikaisemmin illalla ja nyt oli tyytyminen pakkasen jauhamaan puuterilumeen.

Pukusuojan ovi aukeni ja höyry purkautui ulos kiemurtelevana pilvenä. Einar tuli edellä ja Mikael perässä. Kenkiä ei ollut jaloissa eikä pyyhettä vyötäisillä. Metrin syvyinen lumihanki vaikutti yllättäen juuri niin kylmältä kuin se todellisuudessa olikin. Mikael hyppäsi lumen alle ensin kuin sukeltaja. Hän heilutteli pitkiä lihaksikkaita käsivarsiaan lumen sisällä kuin enkeli heiluttaisi siipiään ja karjui vaimeasti suu täynnä valkeutta. Lyhyempi ja vähemmän lihaksikkaampi Einar hyökkäsi toverin esimerkin voimasta jäistä vihollista vastaan, ja kukisti oman sisäisen vastustajansa. Kylmyys tunkeutui nivusiin ja pienensi miehisyyden ilmentymän entistäkin pienemmäksi, kuitenkin jokin paisui sisällä. Sydän parka kirkui rinnassa, mutta jyskytteli kuitenkin vakaan kiivaaseen tahtiin.

Äkkiä he nousivat hangesta ja pyrkivät yhtä aikaa saunan ihmeellisen alkulämpöön. Löylykauha viuhahteli muutaman kerran. Saunan ilmakehä kiehui sähköisinä purkauksina heidän ihoillaan. Helvetin mykyhöyryt ja pyhyyden tuli sekoittuivat, kun ilma ja kiukaan käyttämä vesi kohtasivat. Kaksi nuorukaista huokasi, kun talven härnätty kylmyys pakeni taas pois ja he syntyivät kuin uudelleen saunan kohdusta. Lopulta, kun hiukset ja muut oli pesty ja pojat höyrysivät puhtaina pukusuojassa, Jumala oli jälleen lähellä.

Kynttilä paloi edelleen keittiössä. Mikael istui keittiön pöydän ääressä, katseli ulos ikkunasta ja joi mehua saunan haihduttaman nesteen tilalle. Pöydällä oli pieni palanen mustapippurijuustoa, kullankeltaista kauraleipää, voita ja raikasta puolukkamehua lasikannussa. Einar oli eteiskäytävän takaisessa varastossa hakemassa maitoa ja kaakaojauhetta. Mikael näki sielunsa silmin kuinka toveri kolusi varastossa Eino-isän kuivattujen eksoottisten hedelmien ja omituisten pähkinöiden kätköjä. Koira kuului liikehtivän eteisessä rauhattomasti.

”Älä hypi, Beli! Älä!”, Einar kuiski eteisessä yrittäen hillitä koiraa ja ehkäistä meteliä, ettei yläkerran ’vanhuksien’ uni häiriintyisi.

Ovi eteiseen kolahti kiinni ja koira jäi sen toiselle puolelle vinkaisten vaimean pettyneesti. Seinäkello löi yhden kirkkaan kilahduksen puoli yhden merkiksi. Einar istui pöydän ääreen ja kaatoi maitoa lasiin.

”Mitäs löysit?”, Mikael kysyi.

”Kaakaota”, Einar vastasi hieman syyllinen virne huulillaan.

Einar alkoi sekoittaa maitoon kaakaota, yhden lusikallisen ja sitten toisen ja kolmannenkin. Mikaelin silmä seurasi kovana toimitusta. Neljännen lusikallisen kohdalla hän tuhahti, että eikös tuo jo riitä. Ikään kuin vastauksena tähän Einar laittoi vielä yhden lusikallisen lisää ihastuttavaa jauhetta, ja sekoitti kuppiaan haltioituneena.

”Pitäähän sitä kaakaossa makua olla”, Einar totesi ja ryyppäsi kupin reunasta sekoitustaan. Mikael käänsi katseensa tympääntyneenä keittiön toisella laidalla sijaitsevaan soikeaan peiliin, ja katsoi itseään. Peilistä tuijotti nuori, kiharatukkainen kiihkeäsilmäinen poika.

”Oletko tulossa ensiviikonloppuna leirille?”, Einar kysyi yrittäen siirtää ilmassa leijuvaa nautiskelun vastaista ilmapiiriä johonkin muuhun asiaan. Einar oli taipuvainen herkutteluun ja piti hyvästä ruoasta liki yhtä paljon kuin teologiastakin. Mikael oli huomattavasti enemmän askeettisten elämäntapojen ystävä ja jostakin syystä ylitsevuotavaisuus asiassa kuin asiassa ärsytti häntä tavattomasti.

”Juu, enköhän minä tule.” Mikaelin ajatukset tuntuivat nopeasti kääntyvän pois kaakaon pitoisuudesta kaverin mukissa. ”Saa nähdä mistä Kuosmasen Mikko meinaa tällä kertaa puhua. Hän kyllä puhuu hyvin, mutta keskittyy vähän turhan paljon Jeesuksen rakkauteen ja ihmisen elämäntyyliin. Vähän enemmän voisi olla puhetta näistä kaikkeuden rakenteista, taivaasta, enkeleistä ja sellaisista.”

”Niin”, Einar nyökkäsi päätään ja ojensi kättään maitopurkkia kohden, täytti mukinsa uudelleen kylmällä maidolla ja jatkoi: ”Jotenkin tuntuu, että nää asiat ei yleensä kiinnosta ihmisiä. Ollaan vain tyytyväisiä siihen, kun rukoillaan ja ollaan yhtä seurakunnassa.”

Kaakaopurkki ajautui Einarin käteen, ja nopeasti maito sai muhkean lisän makuunsa.

”Ollaan tyytyväisiä tuntemuksiin ja tunteisiin. Eipä silti, että noissa asioissa mitään pahaa olisi, mutta kokonaisuus jää kyllä jotenkin vajaaksi ilman selityksiä ja kunnollista viitekehystä – niin juuri ilman oikeaa viitekehystä”.

Mikael nousi pöydän äärestä ja alkoi korjata ruokia pöydältä jääkaappiin. Ensin hän otti kuitenkin kaakaopurkin ja laittoi sen merkitsevästi maustekaapin ylähyllylle. Hän sanoi: ”Eihän ihmiset yleensä edes tiedä mikä ero on planeetalla tai tähdellä. Kuinka heitä sitten kiinnostaisi enkelien maailmat, jos omakaan kaikkeus ei ole ihan selvillä…”

Vielä hetken aikaa he jaksoivat keskustella ja taivastella ihmisten tietämättömyyttä ja uskonnon vaikeaselkoisuutta ja lahkojen määrää ja maaplaneetan ahtautta ja henkivaltojen olemuksia, kunnes kello löi kolme kertaa varhaista aamua. Haukotukset ratkoivat poikien naamoja ja Einar puhalsi tervakynttilän sammuksiin. He kiipesivät kierreportaat yläkertaan, kuulivat ’vanhusten’ tällä kertaa vaimean kuorsauksen yläkerran toisesta huoneesta ja matelivat Mikaelin huoneeseen. Mikaelin äiti oli tehnyt vuoteen valmiiksi vieraalle, joka lysähti väsyneenä sen pehmeyteen.

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten Einar vielä muisti toivottaa hyvät yöt: ”Hyvää yötä, Jeesus myötä, toivottavasti ei tulis syöpä.” He nauroivat vielä pitkään vanhalle varsin kuluneelle vitsille, ja nukahtivat hymynkare huulilla.

***

Alakerrasta oli jo pidemmän aikaa kuulunut häiritsevä kilinä ja kolina, joka pakotti Einarin ylös patjaltaan. Mikaelin äiti, Meeri laittoi myöhäistä aamupalaa tai varhaista lounasta keittiössä. Einar silmäili hetken aikaa unen uuvuttamana Mikaelin huonetta. Mikael nukkui vielä vanerisängyssä. Suuren itään antavan ikkunan alla oli suuri massiivipuinen työpöytä, ja sen päällä vanha mekaaninen kirjoituskone lepäsi ääneti. Kirjoituskoneen vieressä oli lokerikko, jonka kolmella eri tasolla oli Mikaelin mielen ilmauksia, tarinoita susista metsissä ja saloilla, jopa taivaan avaruuksissa. Ulkona satoi lunta suurina hiutaleina, jotka leijuivat ilman halki kinoksille kuin purjealukset, hiljalleen kieppuen tuulen pyörteissä.

Einar nousi ylös vuoteeltaan, venytteli hiukan yön kangistamia jäseniään ja siirtyi rapistelemaan kaapissa olevia vanhoja tiedelehtiä. Hän selaili hetken aikaa muutamaa lehteä, mutta päätti lopulta suorittaa aamutoimensa, ja sen jälkeen mennä alakertaan nauttimaan todennäköisestä pannukakusta ja omenahillosta yrttiteen kera.

Juuri, kun Einar kipusi narisevia kierreportaita pitkin alas Eino-isä tuli eteisen ovesta sisään. Hän hyräili jotakin vanhaa hengellistä sävelmää punanenäisenä ja lumentuoksuisena. Hän oli ollut lumitöissä. ”Herranen aika tuota lumen määrää. Eihän tässä vanha mies enää tahdo jaksaa kaikkea pois pukatakkaan.” Hän katsoi merkitsevästi Einaria, joka asteli portaita alas hiukset sotkussa ja aamutoimistaan huolimatta hieman unenomaisena ilmestyksenä.

”Huomenta, nuori mies!”, Eino totesi ykskantaan.

”Huomenta, taitaa olla aika hieno aamu.”

”Oli, olipa hyvinkin”, Eino vastasi ja puhisi keittiön kaapille, ja otti sieltä suurehkon lääkekonjakkipullon. ”Ollaanpa sitten ihan hiljaa”, Eino madalsi ääntään kuiskaukseksi ja nyökkäsi Meerin suuntaan, joka hyöri vaatehuoneessa.

”Täytyy vähän ottaa, hmm, hivenainetta, kun tuo pakkanen tahtoo hyppiä silmille.” Hän katsoi hetken aikaa tumman ruskeaa, sopivasti hapettunutta vuosikertakonjakkia lempeän ystävällisesti.

”Ah, Herra armahda”, hän sanoi ja ryyppäsi ensin hitusen juomaansa pienen lasin reunasta. Einar seurasi tiiviisti isännän toimitusta, joka piti suutaan tiukasti kiinni imeskellen pienen suullisen aromeja.

Eino vilkaisi Einaria silmät pilkahtaen ja totesi: ”Sitten loput vielä lasin pohjalta.”

Äijä nielaisi ja henkäisi syvään ja jatkoi: ”On se kyllä niin hyvääkin kyllä, juu. Kylmyys kyllä haihtuu sydämen tienoilta. Se on poika niin, että hyvä viina on sydämelle vähän niin kuin Jumalan henkäys. Mutta älä sano sitä vanhemmiston veljille seurakunnassa.” Itsekseen Eino lisäsi, että vaikka moni saattaisi vertauksen ymmärtääkin.

”No, mitäs Einarin rauhaan kuuluu.” Samalla, kun hän kuunteli Einarin vastausta puolella korvalla, hän laittoi pullon nopeasti kaapin suojiin ja kuunteli tarkasti toisella korvalla Meerin askeleiden ääniä, oliko niissä ripaus adventistien kipakkaa absolutismia?

Meeri tuli huoneeseen, kumartui uunin puoleen ja sanoi: ”Pannari alkaa olla kohta valmista. Toivottavasti minä en nyt laittanut liian vähän jauhoja siihen, ettei siitä tulisi liian vetelää. No, kyllä se varmaan Einarille kelpaa, vai mitä?” Sitten hän katsoi hetken aikaa miestään ja sanoi hänelle: ”Otahan Ukko valkosipulia, niin et haise niin pahalle.”

Mikaelin äiti oli kaunis pitkä nainen. Hänellä oli vaaleat hiukset joissa oli jo hopeisia viiruja, mutta jotka valuivat voimakkaina hänen hartioilleen. Hänellä oli hyvin vaalean siniset silmät, jotka näkivät luiden ja ytimienkin läpi, joilta mikään ei pysynyt salassa. Hänelle oli suotu henkien erottamisen lahja, niin Eino aina sanoi. Ehkäpä joinakin varhaisempina aikoina hänet olisi poltettu noitana, pappien siunatessa liekkien ahnasta rätinää, mutta nyt hän oli profeetta Herran seurakunnassa. Hänellä oli myös kieli, jonka kärki oli toisinaan varsin terävä, ja jonka toimintaan moni veli tai sisar oli saanut tutustua kokouksien jälkeen. Hänellä oli hieman nariseva ääni.

Lopulta Mikaelkin saapui ruokapöydän ääreen, täytti kultareunaisen siniruutuisen posliinikupin mausteilta tuoksuvalla teellä, sanoi hyvät huomenet ja istui tuolille. Meeri uteli Einarin kuulumisia silmät avoimina kuin ne olisivat olleet taivaan ja helvetin portit. Hän kertoi mitä kertoi. Meeri totesi ja johdatteli psykologisilla kysymyksillä Einarista ulos sen kaiken mitä ikinä halusikin tietää seurakunnan tytöistä, pojista ja pastorista, joka saarnasi nuortenilloissa.

”Vai niin, vai niin”, Meeri vastaili.

Kun aamupala oli ohi Mikael ja Einar siirtyivät loikoilemaan olohuoneen suurelle kulmasohvalle. Aurinko loimotti taivaalla järven yläpuolella, ja häikäisi Einarin silmiä suuren järvelle antavan ikkunan läpi. Kaksi nuorta miestä saattoi olla sohvalla erittäin mukavasti ja säädyllisesti – toinen toisessa sakarassa, toinen toisessa. He jatkoivat pohdiskelua, jonka olivat aloittaneet edellisen yön pikkutunneilla muutamista taivaallisista voimista. Sillä aikaa Meeri lopetteli keittiössä omia askareitaan vaimeasti hyräillen. Eino istui vuolukiviuunin ääreen, ihastuttavan pehmeään lämpöön, jonka harmaa kivi suodatti lävitseen ja säteili huoneen vetoisiin nurkkiin. Hän otti tyynyn polvilleen ja kurottautui kirjahyllylle, josta löysi paksun vanhan Raamatun ja asetteli kirjan auki tyynylle. Takanreunukselta hän otti lyijykynän ja sitten syventyi tekstiin, Hesekielin omituisiin näkyihin. Välillä kynä teki muutamia merkintöjä runsaaseen marginaaliin, joka jo nyt oli täynnä Einon pieniä koukeroisia kirjaimia.

Einarin mieli alkoi kangerrella, kun lähdön aika läheni. Hänen pitäisi mennä kotiin siskon – joka myös toimitti äidin virkaa – luo ja omaan pieneen huoneeseen. Hänen pitäisi jälleen jättää tämä maaginen paikka, joka oli hänelle kuin toinen koti. Kuitenkin vielä ennen lähtöä hän halusi upota tuohon todellisuuden takaiseen maailmaan, jossa Jumala ja enkelit sekä kaikki muut taivaan avaruuksien voimat asuivat – Einon kautta. Eino oli jumalallinen lähde, jonka sanat olivat Einarille kuin Jumalan läsnäolo rukouksessa tai totuus toiselta planeetalta.

”Mitä luet, Eino?”, Einar kysyi.

Hetken aikaa Eino oli hiljaa syventyneenä lukemiseensa kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, mutta Einarin helpotukseksi kuitenkin nosti päätään ja vastasi: ”Hesekielin kirjan näkyjä minä tutkailen”.

Hänen silmänsä alkoivat vilkkua innostuneina. Hänessä oli saarnamiehen vikaa, ja jos häneltä kysyi taivaallisista probleemista sai varautua sanojen hidastempoiseen virtaan, joka suuren tulvavuoksen lailla hitaasti, mutta varmasti huuhtoisi kuulijoiden korvia helpostikin tunnin tai kaksi. Se oli juuri sitä mitä Einar kaipasi.

”Kuulkaapas pojat. Tässä puhutaan meidän vastustajasta, ikivanhasta vihulaisesta. Näin sanoo Herra: Sinä olet sopusuhtaisuuden sinetti, täynnä viisautta, täydellinen kauneudessa. Eedenissä, Jumalan puutarhassa, sinä olit. Peitteenäsi olivat kaikkinaiset kalliit kivet… …valmistetut sinä päivänä, jona sinut luotiin. Sinä olit kerubi, laajalti suojaavainen, ja minä asetin sinut pyhälle vuorelle; sinä olit jumal’olento ja käyskentelit säihkyväin kivien keskellä. Nuhteeton sinä olit vaellukseltasi siihen saakka, kunnes sinussa löydettiin vääryys… Niin minä karkoitin sinut häväistynä Jumalan vuorelta ja hävitin sinut suojaava kerubi, pois säihkyväin kivien keskeltä. Sinun sydämesi ylpistyi sinun kauneudestasi, ihanuutesi tähden sinä kadotit viisautesi… Niin minä annoin sinun keskeltäsi puhjeta tulen; se kulutti sinut…”

Ja niin hän luki Raamatusta muitakin kohtia ja selitti merkityksiä ja antoi tulkintoja. Einarin mieli täyttyi näyillä ja mielikuvitus kuvitti kaiken sen mitä ei tullut sanotuksi. Kuitenkin kiehtovuuden sumuharson läpi hän alkoi jälleen tajuta, että olisi mentävä.

Hiljalleen hän alkoi kysymyksillään hillitä Einon puhetta ja lopulta totesi: ”Ei kyllä minun nyt täytyy lähteä. Mari jo odottaa minuna kotona, ja varmaankin ruokakin alkaa olla jo valmista. Minun pitää vielä kävellä takaisin. Mutta kiitos Eino taas näistä sanoista.”

Einar tarjosi kättä hyvästiksi saarnamiehelle ja tämä tarttui siihen omallaan lempeän voimakkaasti.

”Eipä mitään. Tulehan toistekin!” Sen pidemmittä puheitta Eino jälleen unohtui Pyhän Kirjansa ääreen, ja vaipui mietteisiinsä.

He suuntasivat Mikaelin kanssa eteisen naulakolle, ja sitten eteiskäytävään, jossa valkoinen paksuturkki odotti heitä häntä liehakoiden. ”Olipa taas mielenkiintoista!”, Einar sanoi vielä hieman pitkittääkseen lähtöään.

”No, joo. Eino taas intoutui vähän puhumaan, mutta kyllähän se on ihan mielenkiintoista. Ei vain aina oikein jaksa sillä tavalla keskittyä, kun noita juttuja kyllä tässä talossa saa kuulla.”

”Niin, kyllähän se on ihan ymmärrettävää”, Einar vastasi, vaikka ei oikein ymmärtänytkään kaveriaan. Kuinka ei jaksaisi kuunnella, hän ajatteli mielessään. ”Minä menen nyt. Siunausta vaan vanha ruoja.”

”Siunauksia vaan sullekkin. Nähdään taas.”

Ovi sulkeutui Einarin selän takana. Alkoi jo hämärtää. Ennen kuin hän ehtisi varsinaiseen kotiin, tulisi hänen kävellä hiekkamonttujen ohi, kulkea pitkin jääkuoren peittämää kiemurtelevaa hiekkatietä halki pimeän metsikön, ohi synkästi kohisevan veden hapetuspaikan, pieneen kylätaajamaan saakka, ja sitten vasta meijerin valotolppien katveessa kotiin.

Matka pimenevässä illassa jännitti häntä liki aina. Hän olisi voinut oikaista järven yli, mutta ei halunnut mennä helpointa reittiä, etenkin, kun pelko oli se joka vetäisi pimeyden demoneja puoleensa. Hänen tuli olla vahva, kohdata kaikki sisäiset kauhunsa ja olla niiden voittaja. Siksi hän valitsi pidemmän ja kammottavamman reitin halki pimeyden synkistämän maaseudun, että kohdaten pelkonsa hän ei voittanut vain itseään vaan peittosi kaikki perkeleen juonet ja kadotuksen kavalat voimat. Voittaen pelkonsa hän oli yhtä luonnon, maan, metsän ja taivaan kanssa, yhtä jokaisen lumikinosten alle hautautuneen hillerin ja muiden sellaisten kanssa, metsissä hiipivän ketun kanssa ja jokaisen yöpuulla olevan pikkulinnun kanssa. Hän oli osa sitä kaikkeutta jossa eli, ei erillinen siitä.

Kotioven portailla, matkan jälkeen, Einar tunsi itsensä onnelliseksi.

Novelli: Henkien merivirrat 1

Kaniikki Alwar Hammerin ilmestys

Uhkea metsänvihreä sikari paloi papin kädessä. Se suitsusi savua laivakappeliin, murheellisia haamukuvia. Pienen pikarin sisällä kiehui Belialin viskiä, joka oli keitetty toisella puolella kaukana avaruuden tyhjyydessä, jonkin kalpean asteroidin kupeella.

Hän tuijotti hytin venttiilistä näkyvää maisemaa: öljymäisenä vellovia lyijyaaltoja ja mustahehkuista horisonttia. Hän oli näkevinään sen alati muuttuvassa pintakuviossa piinattujen kasvojen kuvia, helvetin kuumuudessa värjyvien sielujen armottomia tuskia. Mieli raskaana kuin yliavaruudellisen meren omituisena vääntelehtivä materia. Yläkansilta kuuluva lohduton kirkuminen ja kaapparien julmat huudot olivat todellakin muuttaneet sen kuoleman mereksi.

Hän kohotti savupilven halki pikarinsa ja siemaisi sen loppumattomalta vaikuttavasta nestemäärästä tulisen ryypyn. Sitten kivettyi uudelleen patsaaksi. Vain hänen suuret silmänsä liikkuivat, otsa rypistyi ja maailma kaikkosi etäisyyteen.

Monta miestä oli kuollut hänen käsivarsilleen. Kaniikki Alwar Hammer tunsi hyvin viimeisen henkäyksen, jonka kuoleva henkäisi ja mustelmat, jotka jäivät hänen ranteisiinsa elämään takertuvista käsistä.

Kuninkaallinen viidenkymmenen tykin fregatti H.M.S. Belicoso oli kyntänyt ylisenavaruuden kolmannessa meressä, kun sadan viidenkymmenen tykin Pirunkynsi-niminen kaappari oli syöksynyt sumupilvien keskeltä kuin tuhon enkeli. Yllätys oli ollut täydellinen ja mitä armottomin. Kaappari oli antanut molemmat laidalliset yövuorossa olleelle fregatille ennen kuin se oli ehtinyt soittaa edes hälytystä. Kapteeni oli menehtynyt heti. Ensimmäinen upseeri oli ottanut komennon sillä aikaa, kun Pirunkynsi kiersi fregattia entraushaat jo valmiina. Belicoso oli ehtinyt laukaista kuulasateen vain kerran, kun kaappari oli heittänyt köytensä ja vetänyt molemmat alukset yhteen, kylkikylkeen. Verenhimoinen joukkue oli tulvinut Belicoson kannelle. Vain muutama epätoivoinen kamppailun hetki ja se oli vallattu.

Pastori Hammer, kolminkertaisesti pyhän synodin kaniikki, oli vetäytynyt hyttiinsä odottamaan kohtaloaan. Nyt hän kumosi viskiä kurkkuunsa ja imi pyhiä savuja siunatusta sikaristaan.

Kunnia armottomalle Luojalle ja hänen kaikkein armollisimmalle kuninkaalleen, ihmisyyden puolustajalle! Pelasta meidät epäuskoisilta sekasikiöiltä. Luomakunnan irvikuvilta. Hän ajatteli.

Päällystö oli kaiketi jo heitetty lyijyaaltoihin, kohti kadotusta. Pastori Hammerin ei vielä ollut tarvinnut seurata mukana. Hän oli kuitenkin ihmisten palvelija ja salaisuuksien kantaja. Synodin miehiin ei kajottu helposti. Mutta kaapparin kapteeni oli perin jumalaton mies ja odottaa sopi, että papin kohtalo oli sama kuin hänen laivatovereidensakin. Ikuiseen hämärään. Nytkin hän tunsi meren kutsun kuin jäytävän luuvalon, joka oli ylisenmeren kulkijoiden alituisena vaivana. Jos sitä jäi kuuntelemaan liian kauaksi aikaa, tuntui kuin sydän olisi halunnut repeytyä irti rinnasta, kuin sielu olisi yrittänyt valua jalkapohjien läpi meren tutkimattomiin syvyyksiin…

Käytävästä kuului askelia.

Ovi aukeni, kirskahti ja kaapparikapteeni astui sisään juovuksissa. Horjahteli epämääräisesti hämärässä laivakappelissa. Piraattikapteeni oli vääräsäärinen äijä, jonka mustuneita kasvoja koristi loputon arpien kuvakudos. Silmät olivat viinasta sameat. Hän katsoi ivallisesti alttaria, joka kohosi kultaisena paatena huoneen perällä.

Alttarille lankeava valo tanssi sen pyörteisellä pinnalla kuten kuunsäteet öisen meren mainingeilla. Paaden keskustassa eli musta varjo, johon oli vangittu ylisenmeren tummaa vettä. Se imi kaiken valon itseensä ja näytti välillä kuplivan. Se oli Silmä, joka näki kaiken, elämän musta lähde, portti toiseen todellisuuteen, jota mitkään sanat eivät voineet tavoittaa.

Ryöväri horjahteli alttarin juurelle ja ojensi kätensä koskettaakseen paaden pintaa, mutta ei sittenkään tohtinut sitä tehdä. Edelleen horjahdellen hän kääntyi pastori Hammerin puoleen ja sanoi vinosti hymyillen: ”Sanokaapa minulle, te suurten syvyyksien palvelija, kuinka miehen tulisi kohdata nuo lyijyaallot, kuinka kadota meren viileään poveen?”

Pappi ei vastannut, vaan katsoi ryöväriä silmiin.

Kaapparikapteeni astui muutaman askeleen ympäri pientä temppeliä, katseli sen kultaisia seinätauluja ja muutamaa jalokivin koristettua ikonia, jotka leijuivat alttarin ympärillä hentoina perhosina. Jälleen joku kiljaisi ja katosi hyisiin aaltoihin.

Kapteenin silmät alkoivat hehkua ilkikurisesti ja hänen äänensä narisi kuin ruosteinen verenpunaiseksi hapettunut ovensarana: ”Kuule kuinka miehet pelkäävät lopussa luopua elämästään. Miten on teidän laitanne, hyvä saarnamies?”

Seuraavaksi kaappari tuli hyvin lähelle pastori Hammeria ja kuiskasi hänen korvaansa hengitys höyryten harvinaisille ja kitkerille yrteille ja väkevälle viinalle: ”Minä olen kuolema itse. Valmista itsesi sillä sinä et elä kolmannen hetken yli. Sinä saat viedä terveiset herralle. Mitä tulee kurjaan uskontoosi, voin kertoa, että sinä et vielä tiedä niin kuin tietää tulee, ikuisen ihmisyyden Pastori.”

Hän kohotti kivisen nyrkkinsä ja iski pappia ohimolle, hieman silmän yläpuolelle. Pimeys saapui ja Alwar Hammer katosi tyhjään uneen.

Kauhistuttava kipu viilsi rintaa, kun hän virkosi. Hän yritti nousta ylös, mutta ei voinut liikahtaa tuumaakaan. Voimavaikutus oli sitonut hänet liikkumattomaksi. Hän saattoi vain karjaista kivun ulos pehmeästä suustaan.

Hän avasi silmänsä.

Hän oli laivan kannella, suuren mesaanimaston juurella. Yliavaruuden taivas pyörteili ylhäällä punaisena ja oli täynnä myrskynsilmiä ja juoksevia pilviä ja energian liikettä. Laivan ympärillä laajalle levittyvä voimaverhojen pidättämä suuri ilmakupla värisi kalpeana hiukkastuulien paineessa. Meren ja taivaan välistä mustana leimuavaa horisonttia ei nähnyt, epämuotoisten ryövärien muuri oli hänen ympärillään, ja heidän kätensä olivat täynnä erilaisia teräaseita, polttorautoja ja tulipistooleita.

Eräs julmannäköinen mies, jolla oli leveät norsunkorvat ja liki huomaamaton suu, oli kumartuneena hänen edessään ja katseli veristä puukkoaan kiihkeän jumaloivasti. Hän virnisti ohuilla huulillaan ja viilsi uudelleen.

Pappi kirkaisi.

Ryövärien ja murhaajien muurista kuului hyväksyvää mutinaa ja pilkkahuutoja.

Pastori Hammer oli sidottu knaapin päähän istuvaan asentoon pienellä voimageneraattorilla, joka oli isketty kaularankaan, korvan taakse. Se sihisi ja naksahteli vaimeasti kilpaa hänen kärsimystensä kanssa. Se esti kaikki papin liikkeet ja teki hänen lihaksistaan kovat ja yhteen asentoon jännittyneet. Hän oli kuin palanen savea, jota saattoi leikata ja muokata taiteilijan tarkoitusperien ja mielikuvituksellisten viettien mukaan.

”Aargh”, hän urahti, kun jälleen jonkin viheliäisen murhamiehen teräase kaivautui hänen lihaansa.

Ryövärit kirjoittivat viestejä maailman toiselle puolelle. He kirjoittivat saastaisia nimiään miehen rintaan ja kaiversivat kirouksensa kuin parhaimmalle pergamentille. Verinoro sumensi Alwar Hammerin oikean silmän, kun löyhkäävä hornanhenki iski talttansa hänen otsalleen. Klik, klak, klik, klak – ja kohta rienaava symboli koristi hänen korkeaa otsaansa. Jokin toinen raateli hänen vasenta pohjettaan, kolmas raaputti jotakin yksityiskohtaista viestiä papin selkärangan niveliin.

Olkapäähän poltettiin viiltävää kipua tuottaen kaapparikapteeni Elohim Patrokselaisen merkkiä, suurta piikkistä fallosta, joka vapisi Luojattaren kahdeksankymmenen rinnan välissä kuin kiemurtava käärme. Luojattaren täyteläisiä rintoja pureksi ja imi epämääräinen joukko ryöväreitä ja piruja.

Lopulta pastori Hammer ei tuntenut enää muuta kuin säkenöivää kipua, joka peitti kuumana mattona hänen raadellun kehonsa.

Sitten yhtäkkiä häneen ei enää kajottu.

Hänen kasvonsa pyyhittiin viileällä rievulla ja hänen suuhunsa kaadettiin väkevää juomaa, joka pisteli hänen kieltään, poltti hänen kurkkuaan ja vatsaan asti ehdittyä tuntui räjähtävän. Hänen kehonsa sähköistyi ja kivun turruttama mieli kirkastui selkeäksi. Voimageneraattori repäistiin irti. Syvälle kaularankaan ulottuva reikä jäi kirvelemään ikävästi. Muita hänen lihaansa kirjailtuja merkkejä hän ei juurikaan tuntenut. Kaapparikapteenin myrkkyliemi oli pessyt ne puhtaaksi kivusta.

Elohim Patrokselainen ärjäisi ryöväreilleen: ”Ja te kapiset kulkukoirat antakaa tietä, väistykää pastorin edestä”.

Kapteenin sormet venyivät auki pitkiksi siimoiksi, jotka piiskasivat ryövärien muuriin aukon. Ryövärit ulisivat, kun heitä iskettiin. Veri roiskui monen värisinä pisaroina. Joku oli liian hidas ja sen seurauksena muodoton pää tipahti kumahtaen pääkannen lattialankuille. Vielä kerran kapteeni heilautti kättään, jonka sormet kiemurtelivat kuin seepian lonkerot ja pyyhkäisi epäonnisen irrotettuine päineen laidan yli mereen.

Ryövärien takaa paljastuneesta aukosta Hammer näki merelle kaartuvan ulokkeen. Hänet laitettaisiin kävelemään lankulle.

Lyijyaaltoja, synkkiä kuvioita. Nyt olisi hänen aikansa kohdata meren syli. Hän huomasi olevansa utelias näkemään, mitä toisella puolella todella oli. Hän oli palvellut jo pitkään suurta Ihmisyyttä. Ihminen itse oli Jumala. Ikuisuus jatkui muistikalliossa ja Tiellä, ei jossakin mielikuvituksellisessa taivaassa. Kuolema oli kaikitenkin tyhjyyttä ja olemattomuutta. Kuitenkin, mikään ei ollut varmaa. Näinä viimeisinä hetkinään hän yritti hapuilla mystiikan toiselle puolelle. Kaapparikapteenin karheat sanat ”…et tiedä vielä niin kuin tulisi tietää…” saapuivat kummittelemaan vapisevan tajunnan rajoilta.

Pappi huokasi. Mitäpä paatunut ryöväri mistään mitään tiesi?

Pastori Hammer nyökkäsi kapteenille ja kohotti suljetun nyrkkinsä taivasta kohti, avasi kätensä ja käänsi rystyspuolen ensin muita kohden ja sitten itseään kohti. Hänen sormistaan erkani viisi liekkiä, jotka hajaantuivat lukuisiksi pieniksi kipunoiksi ja ajelehtivat tähtipölypilvenä ryöväreiden päälle. Vaikka heidän ihmisyytensä olikin tärvelty ja muokattu omituisiin muotoihin, ehkä joku silti vastaanotti siunauksen ja koki hetken inhimillisyyden hehkua, kun toinen kieltäytyi ja hänen pimeytensä jatkuisi entistä pimeämpänä. He olivat kirottua väkeä toiselta puolelta, normaaliavaruuden syntisestä maailmasta.

Sitten hän otti muutaman vakaan askeleen, katsoi taakseen ja näki Belicoson murjotun olemuksen. Sen repaleiset purjeet tosin alkoivat jo keriytyä paikoilleen, niiden suuret repeämät kuroutua kiinni nahkamaisiksi siivekkeiksi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin laiva ei olisi vaihtanut omistajaa. Belicoson kansipalkit ja jyhkeät reunalaudat vääntyilivät narahdellen, ja mistä räjähdys oli vienyt kaiken mennessään, sinne kasvoi uusia rakenteita. Kohta H.M.S. Belicoso olisi niin kuin se oli aina ollutkin: suuri ja kaunis kuninkaanlaiva, joka kynti ikuisia taivaidenmeriä ja sai kaihoisan ilon nousemaan jokaisen rintaan, joka näki sen jalot muodot.

Rautainen kosketus veti pastori Hammerin ajatukset takaisin käsillä olevaan tilanteeseen, kun kapteenin käsi kiertyi hänen yläruumiinsa ympäri.

”No, pappi teillä oli aikanne mennä itse! Nyt te menette ilman kunniaa minun heittämänäni. Häpeä verhotkoon teidän muistonne!”, kaapparikapteeni Elohim Patrokselainen karjaisi ja tönäisi papin rampilta alas.

Odotus ja valtaisa mysteerin kohtaaminen täytti hänen sielunsa ihmeen omaisella valaistuksella. Niiden muutaman sekunnin aikana, kun hän putosi rampilta maailmankaikkeuksia erottavan meren pintakalvolle, ja kuuli jumalattoman kaapparimiehistön villin kiljunnan, hän toivotti tervetulleeksi kuoleman olemattomuuden.

***

Alwar Hammer putosi vasten meren kasvoja. Pinnan alla purjealusten köleihin ahdetut sielut kitisivät kuin satojen fasaanien yhtäaikainen lohduton kirkuna. Sitten meren tervainen aine tunkeutui hänen korvakäytäviinsä polttaen ne kuuroiksi. Se nuoli runnellun lihan merkkejä, liuotti kaiken veren synkkiin virtoihin. Keuhkot täyttyivät kirvelevällä hapolla. Pastori tunsi kuin kiirastulen poltteen, joka repeytyi lihan läpi hänen sydämeensä, sielunpohjaan saakka ja huuhtoi kaiken kivun pois: tiedon, totuuden ja harhan.

Saapui ajaton olotila ja loputon virtojen liike. Pinnan yläpuolinen punainen taivas oli vain heikko ja häipyvä loimotus nestemäisen materian läpi. Hän vajosi syvemmälle jonkin voimakkaan virran viemänä.

Vallitsi hiljainen tietoisuuden tila…

Vihdoin hän tajusi, että hän oli edelleen olemassa. Eikä kuollut? Hän tutki ympäröivää kaikkeutta verkkaisesti huomioita tehden. Etäisenä kaikuna hänen mielensä perukoilta nousi katkelmia hymneistä, joita ei vielä ollut täysin pyyhitty pois. Hän täyttyi ihmetyksellä.

Hän oli!

Meri muuttui pimeäksi ja valottomaksi, mutta jollakin tavalla hän aisti mitä hänen ympärillään oli. Hän havaitsi pyörteiden muodon ja voiman. Meressä kellui myös muita sieluja! Ne vaikuttivat olevan suurten tuskien alaisina toisin kuin pappi, joka tuntui rangaistuksensa jo kärsineen. Oliot liikkuivat kovaa vauhtia eri suuntiin öljyisten pyörteiden kurimuksessa. Joistakin niistä hän näki vain lyhyitä välähdyksiä.

Sitten Belicoson laivalääkärin hahmo tempoili jostakin hänen eteensä kammottavissa tuskan kouristuksissa. Alwar säpsähti. Miehen kasvot olivat vääntyneet hirvittäviin kivun uurteisiin ja hänen suunsa tuntui huutavan loputonta äänetöntä kauhua.

Hetken kuluttua hän kohtasi ensimmäisen pursimiehen, jota hän oli pitänyt sylissään ja jolle oli suonut viimeisen voitelun juuri ennen aluksen valtaamista. Mustat silmät tuijottivat tyhjyyteen, kivettyneinä näkyyn, jota kukaan muu ei voinut havaita. Kylki oli auki ja hänen sisäelimensä roikkuivat kuin meriheinä, sydän liikahteli avonaisessa rinnassa mustuneena korallieläimenä.

Lopulta hän saapui lauhkeaan kerrokseen, jossa oli yksinäistä ja autiota. Hän alkoi nähdä sielunsa rajat sisältäpäin: lasipallon seinät olivat yhtäkkiä muuttuneet näkyviksi. Hän oli tyhjä ja hän koki olevansa kokonainen. Kaikki oli alussa, mutta tuo puhtaan tietämättömyyden hetki, suloinen mahdollisuuksien olotila loppui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Hän muisti jälleen kaiken. Se oli ollut hänen oma sielunsa, joka oli vetänyt häntä puoleensa yhä alaspäin ja syvemmälle. Hän täydellistyi, kun meren yläpuolinen sielunosa yhdistyi alapuoliseen, virtojen ikuisessa sylissä kelluvaan ytimeensä. Kupla täyttyi valolla, joka ajoi pimeyttä kauemmas ja kävi niin voimakkaaksi, että lasi hajosi ja hän itse muuttui kaikkein kirkkainta valoa kirkkaammaksi hehkuksi.

***

Hän makasi kedolla eetteriruumiissa: pyöreä helmiäishohteinen kappale, sileä ja karvaton. Hänen päällään kasvoi tuuheaa sammalta ja jokin köynnös oli kiertynyt lempeästi kehon ympäri. Hän oli alasti ja yhtä kedon kaikkien kasvien kanssa. Kaukana ylhäällä välkkyi ylisenmeren pohja, kapea kalvo, joka erotti maailmankaikkeudet toisistaan.

Hän tiesi, että oli saapunut ikuiseen eetterimaailmaan, josta oli aina ollut lähtöisin. Josta kaikki muut kaikkeudet olivat lähtöisin. Maailmoista ensimmäiseen. Hänen silmänsä olivat auki ja ne näkivät kaukaisuuteen. Hänen henkensä tuntui ylettyvän kaikkeuksien ääriin saakka.

Ikuinen oleminen vailla loppua…

Lukemattomat maailmat elämineen ja kohtaloineen…

Syntymät yhä uudelleen ja uudelleen erilaisiin lainalaisuuksiin…

Pastori Alwar Hammer, joka hän oli ollut aiemmin, alkoi kadota, sekoittua muihin muistihahmoihin…

…Niihin, joissa hän oli vaeltanut äkkipikaisena hirviönä jonkin kuuman planeetan titaaniviidakoissa runnellen kaikkea vastaan tulevaa…

…Ja siihen suuren auringon hahmoon, joka oli räjähtäessään järisyttänyt maailmankaikkeuden rakennetta sokaisevana leimahduksena…

…Ja muihin muotoihin, joita hänellä oli ollut lukematon määrä, mutta täällä kaikki yhtyi…

Tämä oli siis loppu? Oleminen vailla loppua? Ikuinen, täydellinen hiljaisuus… Alwar Hammer tuntui vielä kuiskaavan jostakin sielun syvyydestä. Hän ei todellakaan ollut muistanut, mikä oli todellisuuden oikea tila, tiennyt niin kuin olisi tullut tietää.

Sitten laskeutui liikkumattomuus. Tietoisuus hidastui olemiseksi. Kaikki mitä hän aisti, oli hän itse… Kaikki pysähtyi… hänen mielensä jähmettyi jääksi…

…Arvet!

Hän kantoi edelleen arpia, jotka kaapparialuksen miehistö oli Alwar Hammerin lihaan kaivertanut. Mielen teräksinen hiljaisuus vavahti: oli omituista, että pahanteko ylettyi tänne asti?

Merkit kiemurtelivat hitaasti tietoisuuden pinnalla, niiden olemassaolo oli jotakin häiritsevää ja hänen perimmäiseen olemukseensa kuulumatonta. Niiden merkitys ei avautunut hänelle. Ne olivat kolkkoja kasvannaisia, jotka hymisivät hiljalleen omituisia virsiä kaikkeuden hallitsijalle.

Hän ei tuntenut sitä, jolle virret laulettiin eikä ymmärtänyt kieltä, jolla ne lausuttiin.

Kun kaikki ylimaalliset mekanismit alkoivat toimia, häntä alkoi yhä enemmän kiehtoa tämä arvoitus. Uteliaisuus voimistui ja karkotti ajattomuuden hämähäkinseitit hänen eräästä liki merkityksettömästä sielunelimestään: mielestä.

Viimeisimmän elämän harha eli vielä heikkona kaikuna hänen tietoisuutensa massiivisella pinnalla ja veistetyt arvet sykkivät uuden liikkeen kannustamina. Hän oli ollut pastori ja pyhä mietiskelijä. Rakkaus totuuteen ja polulla kulkemiseen elähdyttivät vieläkin jollakin kaukaisella tavalla hänen ylivertaista jumalankaltaista olemustaan. Alwar Hammer sai jälleen tulla esiin tajunnan syvyydestä.

”Kohti kultaista kaupunki siis”, hän tuntui kysyvän itseltään.

Hänen täydellinen geometrinen muotonsa värisi maassa kuin kuoriutuva muna. Köynnökset katkesivat sen ympäriltä ja hän nousi värjyen taivaalle.

***

Hän kiiruhti suurella kedolla, jota leveät joet halkoivat. Ne vuosivat elohopeisena välkkyvältä taivaalta suurina ryöppyävinä putouksina, mustina sormina, jotka porautuivat maahan muodostaen kaivoja, joista virrat alkoivat. Jokien rantapenkereet olivat matalia hedelmättömiä laaksoja, joiden hiekka oli halkeillut kuin kuuman autiomaan pinta. Kauempana rannoista, kuivien vyöhykkeiden välittömässä läheisyydessä kedot kasvoivat runsaina vihantaa heinää. Silloin tällöin nurmelle soljui verenkaltaista paksua ainetta punertavina vaahtolauttoina, kun tulvavuoksi jostakin näkymättömästä syystä paisui yli uomien. Jäljelle jäi mustuneita ruumiita, mikä mistäkin maailmankaikkeuden kolkasta kotoisin ja monen muotoisina. ”Nuoria sieluja”, Alwar kuiskasi. Paikoitellen ruumiita oli keräytynyt jokien mutkiin kuin liikkumattomia ajopuita; välillä katkenneet olennot liikehtivät kouristuksissa.

Arolla ei näkynyt eläimiä tai koneita. Arolle kärsivät sielut eivät voineet tulla, sillä mikään alhainen ei liikkunut tuossa vihreyden maisemassa. Vain Alwar kuin tuuli, joka liikutti kedon kasveja, sai kulkea esteettömästi. Runnellut sielut saattoivat sekaisissa mielissään vain toivoa, että virta veisi ne joskus tuliseen kaupunkiin ja puutarhoihin, joista ne saattaisivat päästä uudelleen olemisen alkuun.

Alwar sen sijaan kiirehti kohti kaikkeuden ydintä, suurta kultaista kaupunkia ja tutki maastoa kuin taivaalta lankeava ukkoskuuro. Hän oli miljoona vesipisaraa, jotka poukkoilivat puiden oksilta ja kärsivien olentojen harteilta. Hän ei havainnut ainoatakaan itsensä kaltaista suurta voimavaikutusta matkansa varrella. Minne kaikki jumalatkin olivat kadonneet?

***

Alwar lensi pyhää kaupunkia rajoittavaan synkkään havumetsään, jonka takaa näytti kimmeltävän sokaiseva kirkkaus. Säteet puhkoivat utuisia valokiiloja metsän hämärään. Kaste kimalteli vankkarunkoisten kuusien alaoksilla. Kannoilla kasvoi suurilakkisia sieniä, joita lihanväriset, turpeat madot järsivät pitkillä hampaillaan. Osa sienistä levitti ympärilleen utua, maailmankaikkeuksien itiöitä, jotka kieppuivat kohti hehkuvaa valoa. Hän leijui rauhallisesti metsän halki ja kuuli katkeavien oksien rasahduksia. Hieman kauempana jokin olio piti aavemaista ujellusta. Hän kohtasi lopultakin toisia jumalia.

Hän saapui pienelle aukiolle, jolle oli kerääntynyt kymmenkunta oliota. Muutama niistä oli ikivanhoja – ehkä vanhempia kuin ensimmäiset maailmat – toiset olivat vähempiarvoisia ja jälkeenpäin ilmestyneitä. Vanhempien hahmot olivat tiivistyneet muutamiin täydellisiin geometrisiin muotoihin. Nuoremmilla oli vielä epäpuhtauksia eetterikehoissaan: omituisia raajoja ja elimiä. Ilma väreili matalasta puheesta, jolla alemmat olennot keskustelivat.

”Kysymys säilyy edelleen. Onko vaivan arvoista ottaa vastaan haaste ja liittyä häneen…”, sanoi ilmassa väreilevä kolmihaarainen olio. Sen lankamaiset eetteriulokkeet napsuivat kuin pienet ruoskat ja aiheuttivat sen omintakeisen äänen. ”Käsittääkseni, kaikki olemme heränneet varsin uudenlaiseen ja outoon tilanteeseen. On käyty hiljainen sota, ja entinen järjestys on muuttunut. Valtias on vaihtunut. Uusi kuningas julistaa uutta lakia. On siis herännyt kysymys onko vaivan arvoista liittyä häneen vai olla liittymättä”.

Alwar lennähti korkean kelon oksanhankaan ja yritti miettiä moniulotteisia ajatuksiaan. Maailmoissa metsästetään sieluja, ja arpia isketään jumalien kylkiin! Ja täällä kumarretaan uutta valtiasta…

Yksi olioista lähestyi. Se oli ilmassa liikkuva häivähdys, joka poukkoili oksien lomassa. Varjo keskellä tyhjää taivasta väreili alati muuttuvana tummana pyörteenä. Sen tajunta oli niin laaja ja sen välittämät merkitykset niin monimutkaisia, että niistä oli vaikeaa erottaa minkäänlaista käsitettävyyttä. Silti sitä kalvoi uteliaisuus.

Alwar nousi sijaltaan. Hän oli päättänyt mennä kaupunkiin sisälle. Myös nimetön pyörrehenki oli kuunnellut tarpeeksi kolmihaaraista olentoa ja ilmaisi halunsa liittyä seuraan. Se laskeutui Alwarin ympärille ja sitoutui hänen pinnalleen niin kuin iho on kiinni lihasten päällä. Yhdessä he suuntasivat kohti metsänrajaa ja kaupunkia.

Kaupunki sijaitsi loivareunaisen kattilalaakson keskellä ja hehkui kuin aurinko. Ylhäällä laaksoa ympäröi synkkä havumetsä, kaikkeuden ikuinen yöpuoli, jonka rajalla Alwar ja Nimetön tarkastelivat alla avautuvaa maisemaa.

Laakso oli kedolta alkunsa saavien suurten jokien halkoma, valomeressä kylpevä puutarhamosaiikki. Pääuomat laskivat mustina viiruina kaupungin porteista sisälle. Lukuisia pienempiä puroja näytti purkautuvan myös ulospäin kaupungista. Niistä erkani kanavia kaikkialle puutarhaan: muodostui pieniä omintakeisia saaria, äärettömästi tilkkutäkkimäistä runsautta. Laakson kokoa oli vaikea arvioida, se tuntui taipuvan ikuisesti kohti keskellä leimuavaa kaupunkia, ja jokainen saari muodosti itsessään oman maailmankaikkeutensa.

Virtojen reunoilla kulki hohtavilla mukulakivillä päällystettyjä teitä. Niillä tungeksi kaiken muotoisia olioita. Ruuhka vaikutti lisääntyvän kaiken aikaa, kun riutuneita olioita ryömi ja mateli ylös joista. Niiltä puuttui raajoja. Niiltä puuttui kaikenlaisia olennaisia osia.

Alwar ja Nimetön leijuivat hitaasti alaspäin spiraalimaisella radalla. Laakso levittäytyi heidän ympärillään hedelmällisenä ja elämästä täynnään olevana alueena, maailmankaikkeuksien sykkivänä kohtuna, kaiken olevaisen ensimmäisenä vertauskuvana.

Kohtuna, joka kouristelee ja jonka seinämät valuvat verta, Alwar mietti.

Kasvillisuuden siimeksistä monet utuiset silmäparit seurasivat kateellisina Alwarin ja hänen seuralaisensa rohkeata kulkua. Puutarha saattoi olla petollinen paikka ja se vietteli helposti vähäpätöisempiä olentoja lumouksen valtaan, jota eivät saattaneet enää koskaan särkeä. Joskus heistä tuli puutarhan osia, varjoja valojen keskelle. Niiden silmiä kirveli kirkkaus, joka noista kahdesta ikivanhasta hengestä hehkui – se kun oli sukua itse kaupungin pyhälle tulelle. Niiden kirottu olemassaolo oli kärsimystä: ne elivät kaiken täyttymyksen keskuksessa voimatta edes katsoa kaupunkiin päin. Ja silti tuli korvensi niitä jatkuvasti ja lakkaamatta.

Piru parat, Alwar pohti.

Lähempää kaupunki oli useampana selvästi toisistaan erottuvana tulipatsaana roihuava rakennelma. Liekehtivät kupolit hehkuivat huikaisevassa korkeudessa kaikkeuden sydämen kirkasta valoa. Ne leijuivat kaupungin yllä kuin suurten planeettojen kuvajaiset tai maailmankaikkeuksien kuvat.

Alwar ja Nimetön olento odottivat erään tulenpyörteenä hehkuvan kaupunginportin kynnyksellä katsellen ohi kulkevia haaskioita. Eräs peikkomainen neliraajainen nisäkäs veti perässään irti leikattua päätään, se vaikutti olevan kiinni vain muutaman erikoisen kestävän hermosäikeen varassa. Ohi kulki myös palava lintu, joka huusi lohduttomasti. Ja vuoren kokoinen hirviö, joka talloi muita alleen. Sen alle jäänyt tunnistamaton lihamöykky yritti edelleen liikkua eteenpäin, mutta hajosi nopeasti kappaleiksi toisten kavioiden, tassujen ja kynsien kävellessä sen yli.

Portti oli yhtä korkea kuin kymmenen katedraalia ja sen keskeltä virtasi kuohuva musta joki. Kaupungin keskellä joet upposivat synkkiin luolamaisiin kuiluihin, jotka johtivat puhdistumisen uuniin, mukanaan kaikkein alhaisimpia olentoja. Sieltä kuului hirvittävää kirkumista kynnykselle asti. Katua pitkin vaeltavat muukalaiset kävivät sisään elävänä virtana, joka kohisi ja äänteli kuin jokin omituinen höyrykone tai tuhansien urkujen yhtäaikainen melu. Myös Alwar ja Nimetön liittyivät olioiden virtaan, tosin ajelehtien mukavasti sen yllä ja vältellen vuoren kokoista hirviötä. Katu vei kohti kaupungin kaikkein pyhintä ja värisevää kaiken lävistävää ääntä, joka alkoi voimistua mitä lähemmäs he kaupungin keskustaa pääsivät.

Maailmankaikkeuden ydin on meluisa paikka.

Kaupungin sisällä kanavat oli reunustettu pylväillä, jotka kiemurtelivat käärmemäisinä tulenkielinä. Keskustaa kohden ne pitenivät yhä korkeammiksi ja muodostivat pylväsympyrän, jonka päässä, kaukana ylhäällä kaikkein pyhin hehkui sokaisevaa valkeutta. Kirkkaus oli hahmotonta ja käsittämätöntä. Alhaalta kuiluista kohosi tummia utupilviä ja mustaa savua, jotka kiemurtelivat kilpaa valkeuden kanssa ja estivät suoran yhteyden kaikkein pyhimpään.

Kuinka paljon savua saattoikaan nousta aineettomista, kärventyvistä sieluista, Alwar ihmetteli. Muisti aina ihmetelleensä.

Valo on ennallaan, savua ehkä enemmän kuin ennen, mutta melu ja väenpaljous, kiire… Mihin maailmankaikkeudella tuntuu olevan näin kiire?

Liekkipylväiden kupeilta erkani jatkuvasti punahehkuisia palloja, jotka kaappasivat olioita kaduilta, ja leijuivat epämääräisillä radoillaan kaikkein pyhimpään. Sellainen nielaisi myös Alwarin ja Nimettömän olion sisäänsä. Pallo poukkoili näennäisesti vailla erityistä suuntaa, väisteli lukuisia toisia plasmakuplia, tanssi ilmassa niiden kanssa viettelevästi ja lopulta katosi näkyvistä muhkeiden pilvien taakse.

Kaikkein pyhin oli kuin suuri amfiteatteri, jonka katsomossa punahehkuiset pallot purskahtelivat laavaryöppyinä oksentaen kantamansa olennot satunnaisesti jo paikalla olevien päälle. Katsomo vaikutti laajenevan laidattomana äärettömyyksiin saakka. Jossain kaukaisuudessa massiivinen pilviseinämä vaikutti rajaavan kaikkein pyhimmän rajatonta tilaa. Katsomo oli täynnä. Erikoiset olennot röyhtäilivät ahtaudessa. Välillä tuuli viskoi pilvistä suuria tuhkahiutaleita ja nokea yleisön päälle.

Keskellä, alttarilla, metafyysisten linssien polttopisteessä oli mustana massana ja salamanleimahduksina liikehtivä valtava Ilmestys. Se säteili varjoja ja valoja pilvien ympäröimään tilaan. Se leijui alttarin ja koko kaikkein pyhimmän yllä ja peitti kaukaisuudessa pilviharsojen välitse väreilevän maailmankaikkeuksien kupolikaton. Olennolla oli lukematon määrä erilaisia kasvoja ja muotoja, joita se otti ja vaihtoi kuten maailmat vaihtavat vuodenaikoja. Sen olomuodot heijastelivat kolossaalisena peilinä sen yleisön monimuotoisuutta. Se vaikutti olevan kaikkea yhtä aikaa. Sitä oli miellyttävää katsella ja suloista kuunnella.

Tosin se ei itse puhunut. Sen ympärillä leijui omituisia pieniä olentoja, jotka huutelivat ympäriinsä narisevalla äänellä. Ne lensivät ilman siipiä. Yksi sellainen tuli kuiskimaan Alwarin vierelle. Se oli pyöreähkö piikikäs siilimäinen olio. Sen turpa oli kapea ja sillä oli useita teräviä hammasrivistöjä. Sen suusta roikkui tulipunainen kaksihaarainen kieli, jolla se nuoleskeli huuliaan ja silmiään lakkaamatta. Ilmestys säteili tahtoaan pienten olioiden kautta ympäri kaikkeutta kuin surullinen lyhty.

”Hän on Entropia!”, siiliolento haukahti.

”Hän on Kadotus!”, jostakin singahti toinen siiliolio.

”Hän on itse Jumala!”, kolmas kiisi alttarin takaa ja jatkoi papattaen matkaansa Ilmestystä ympäröivällä kiertoradalla.

”Nämä ovat Jumalan uudet kasvot”, sähisi siili hänen korvansa juuressa.

Koko piikikäs kuoro kähisi: ”Vanhat kasvot ovat pesty puhtaaksi, ja lian alta ovat paljastuneet ihastuttavat piirteet. Luomakunnan huuto on kuultu! Vanha on meidät hylännyt! Iloitkaa!”

Äänet kuhisivat ja kuiskivat ympärillä valtaisana merenä: ”Hän sanoi: Sinä teit meistä itsesi kaltaisia, mutta me emme voi olla Sinun kaltaisiasi. Me emme halua olla Sinun kaltaisiasi. Vapauta meidät tiedosta. Me tarvitsemme kadotuksen mahtia ja voimia, jotka Sinä olet hävittänyt tosi-kaikkeudesta.”

Nyt itse alttarin Ilmestyskin voihkaisi sydäntä särkevästi. Se kirkaisi äänellä, joka lävisti jokaisen sielun.

Sitten vetoavalla äänellä siilimäisten olentojen kuoro jatkoi: ”Ja niin meidät on nyt vapautettu. Jumala taisteli itsensä kanssa. Sota on ohi. Ei enää koskaan ole oleva rauhaa. Me elimme, mutta olimme kuolleita. Katso, nyt me olemme kuin kuolleet, mutta me elämme!”

Ilmestys huusi ja räyhäsi alttarilla. Sen tarkoitukset lävistivät jokaisen läsnäolijan kuin vain Jumalan sanat voivat. Ne lensivät moniulotteisina vasamina, täydellisinä olioina. Totisesti, sillä oli Voima. Se huusi ja siiliolennot vetosivat kuulijoihinsa.

”Tulkaa, ja ottakaa vastaan hänen tulinen kasteensa, joka polttaa teistä kaiken turhan pois. Tulkaa hänen luoksensa niin saatte jälleen elää.”

Jumalan tahdonvoima oli vastaansanomaton. ”Antakaa minulle tuo kaste”, Alwar huusi. Mutta silloin, kun hänen halunsa oli suurimmillaan ja hän tunsi pakottavaa halua lentää päin Ilmestystä, häneen kaiverretut merkit alkoivat villisti poltella. Ne kuumottivat niin kovin, että alkeellisten viettien voima alkoi tasoittua. Pakottava vaatimus muuttui hallittavaksi.

Alwar ja hänen pinnallaan oleva Nimetön olento kavahtivat. Molemmat olivat olleet Ilmestyksen pauloissa.

Alwar alkoi tuntea vahvaa halua siirtyä pois kaupungista. Hänen sisälleen kasvoi omituinen pelon tuntemus, alkukantainen häivähdys niiltä ajoilta, kun hän ei vielä ollut edes tiedostava sielu. Pelon tunteen lisääntyessä häneen kaiverretut merkit alkoivat kirkua. Ne värisivät villisti hänen sielussaan ja huusivat: ”Kadotus… Kadotus… Kadotus!”.

Siiliolennot lopettivat puheensa Alwarin ympärillä, ja Ilmestys ojensi pitkän nivelikkään raajan nyt turpeasta madon ruumiistaan ja tarttui kiinni Alwarin eetterikehoon. Se oli hiljaa, mutta sen raaja vapisi. Se nosti Alwarin ja hänessä edelleenkin kiinni pysyttelevän Nimettömän olion jättimäisen madonpäänsä eteen ja avasi löyhkäävän suunsa auki, tuhannet pitkät hammasrivit kiilsivät hämyssä. Se näytti Paratiisia ympäröivässä havumetsässä asustavalta jättimäiseltä toukalta, jotka järsivät ikuisesti pyhiä sieniä. Samassa se muuttui erään Elohim Patrokselaisen, kaapparikapteenin muotoiseksi ja puhui sammaltavalla äänellä vain Alwarille. Ilmestyksen ääni oli vain kuiskaus, kuin ylisenmeren maininkien sihinä vasten saarten hiekkaa.

”Ah, kunnioitettu palvelijani on asettunut ihmisten yliseen avaruuteen ja sai heti saalikseen yhden korkeimmista hengistä. Ole kunnioitettu sinä, uskollinen lapseni avaruuksien äärellä, kaikkeuksien reunalla. Minä otan mielelläni vastaan tämän uhrin!”

Alwar kirkaisi, kun tunsi polttavan tulen erkanevan jättimäisen kaapparikapteenin silmistä. Nimetön irrottautui nopeasti. Taivaalliset miekat korvensivat Alwarin eetteriruumista syvälle sielunpohjaan saakka. Merkit tuntuivat olevan jonkinlainen kartta, jonka mukaan hänen perimmäistä olemustaan leikeltiin ohuiksi suikaleiksi. ”Et tarvitse tuota, etkä tuota, etkä tuota”, Ilmestys tuntui huutavan.

Sitten yhdessä hetkessä kipu päättyi. Alwar tunsi olonsa varsin kevyeksi.

Hänet heitettiin ilman halki ja hän törmäili olentoihin, joiden piikit lävistivät hänen paperinohueksi käynyttä sieluansa, ja putosi rätisevien pilvien läpi aina syvälle synkkiin luoliin, mustana koskena juoksevan lyijyvirran pyörteisiin. Virta syöksyi runnellun eetteriruumiin kimppuun kuin armoton kiehuva happo. Ilmestyksen harvaksi murjoma pallomainen muoto hajosi, alkoi hapsottaa ja rispaantua. Mitä syntiä hän oli ikinä tehnyt, sen muistokin hävisi hänen mielestään. Jumalainen muoto haihtui ja tilalle hahmottui jotakin pienempää. Jäljelle jääneet sielun langat alkoivat solmiutua yhteen inhimilliseksi kuvajaiseksi, laskostua joksikin jonka ne saattoivat hämärästi muistaa.

***

Mitätön sielu ajautui tahdottomana kaupungin ulkopuolella synkän virran pyörteissä ja joutui pieneen kanavaan, joka kulki pienelle saarelle. Virta sylki ihmishahmoisen sielun sen rannalle. Saari muistutti hänen korkeimman kuninkaallisen majesteettinsa yliavaruusaseman saapumisterminaalia, joka sijaitsi jossakin kaukaisessa ulottuvuudessa. Sen keskellä oli metallinen paineovi, jossa oli pieni pyöreä ikkuna. Ikkunasta kajasti syvän punainen ylisen avaruuden lumoava valo. Se hehkui lämpimästi kutsuen ja Alwar Hammer havahtui, nosti päätään ja tuijotti epämääräisesti tuttua, pyörteistä hehkua.

Ilmestys oli vienyt suuren osan Alwarin iäisistä muistoista ja olemuksesta, ja mitä ei ollut viety, oli kärsinyt tuhoa virran syvyyksissä. Jäljelle oli jäänyt vain hänen mitä inhimillisin sielunsa: pieni elämän kipinä, tietoisuus joka oli joskus kehittynyt jollakin kaukaisella planeetalla. Vain Alwar Hammer oli jäänyt jäljelle, kuoriutunut jumalisuuden tuhkasta. Maailmankaikkeus tuntui painostavalta ja suurelta, Jumala tai Ilmestys pelottavalta kuvajaiselta hänen sekaisessa mielessään.

Pastori Hammer nousi huojuen seisaalleen metallisista laatoista kootulla lattialla, ja katsoi ympärilleen. Kanavien vesi soljui ajattomana ohi. Pinnalla ajelehti hiiltyneitä ihmisruumiita, joiden näkeminen puistatti häntä.

Pinnan alla liikkui verenpunaisia, lihaksikkaita olioita, jotka pyrkivät rantahiekalle: epämuotoisia, ihottomia ja sukupuolettomia ihmishahmoisia olioita. Ne matelivat sokeina hiekalle ja sitten metallilaatoille, kohti keskellä sijaitsevaa ovea. Niiden liike oli hypnoottista, kosteaa ja limaista, liki äänetöntä. Aika ajoin ovi avautui ja sen eteen keräytyneet kiemurtelevat oliot katosivat aukon läpi. Pastori Hammer tuijotti niiden etenemistä pitkän tovin. Ovi sihahti vaimeasti auki ja kumahti jälleen kiinni. Olennot hankasivat itseään ovea vasten ja kun niitä oli kasautunut suuri määrä sen eteen, ovi aukeni jälleen.

Samoin kuin toinen puoli kutsui matelevia ihmisalkioita, se kutsui Alwar Hammeria. Hän käveli oven luo ja matelevat oliot väistivät hänen tieltään. Juuri, kun hän oli tarttumassa oven pyöreään ruorimaiseen kahvaan, jokin kosketti hänen selkäänsä.

Hän kääntyi ja näki ilmassa leijuvan pyörteen, nimettömän olion, jonka muisti tunteneen hetken aikaa ennen tätä inhimillistä alennustilaansa. Se oli paennut kaupungista ja tuli pastori Hammeria hyvin lähelle. Hän tunsi sen läsnäolon säkenöivänä, sähköisenä pilvenä; varauksena, joka kulki hänen koko olemuksensa läpi. Sitten voiman purkaus keskittyi oikeaan olkapäähän, jonne se jäi kipinöimään vaimeasti.

Se kuiskasi hiljaa: ”Menkäämme Alwar Hammer. Nyt olisi hyvä aika mennä, ja jättää tämä taakse. Minä kyllä muistan meidän puolestamme. Menkäämme nyt”.

Hän totteli käskyä: avasi oven ja astui kynnyksen yli.

***